Tärkein mielipiteesi on eriävä mielipide

Katselin jokin aika sitten televisioista pätkää jostakin satunnaisesta tosi-TV-sarjasta. Siinä oli kohtaus, jossa yksi osallistujista sanoi toiselle, että tämän toiminta ei nyt varmasti näytä seuraajien silmissä kovin hyvältä. Kyseessä oli siis kaikesta päätellen jonkinlainen some-julkkis. Hän hätääntyi tästä kommentista silmin nähden.

Minä mietin taas kerran, että tähänkö on tultu. Onko tärkeintä todella se, että sanamme ja tekomme ovat tarpeeksi some-neutraaleja, jotta peukut osoittavat varmasti ylös- tai eivät ainakaan alaspäin?

En tietenkään voi väittää, että silmänpalvonnassa tai muiden mielipiteiden miettimisessä olisi mitään valtavan uutta. Aivan varmasti jo savupirttien hämärissä on mietitty, miten käyttäytyä ja näyttäytyä niin, ettei sillä suututeta muita. Tiettyyn rajaan asti tämä on myös ihan hyvä asia. Eihän sekään kovin ihanteellista olisi, että kaikki vain rymistelisivät eteenpäin muista piittaamatta tai sanoisivat kaiken, mitä päähän pälkähtää.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut (viimeksi täällä), olen yhtä kaikki huomannut nykyajan silmänpalvonnassa omia, ei niin kovin miellyttäviä erityispiirteitään. Yhteiskunnassa, joka pitkään kehittyi suvaitsevaisempaan ja avoimempaan suuntaan, on alkanut näkyä merkkejä hyväksyttävän arvopohjan kaventumisesta. ”Jalkapuuhun kirkonmäelle” joutumisen pelko on taas alkanut nostaa päätään, vaikka se jalkapuu sijaitseekin nykyään useammin sosiaalisen median alustoilla.

Tämä alkaa vähitellen mennä niin pitkälle, ettei se ole enää hyvä asia. Kyse ei selvästi ole enää vain siitä, ettei päästetä ulos ihan kaikkea, mitä sylki suuhun tuo. Kyse alkaa olla jo rajustakin itsesensuurista, jossa myös asiallisesti ilmaistujen mielipiteiden hyväksyttävyyttä joudutaan tarkkaan miettimään.

Vaikken ole somen seuraajana huippuaktiivinen, minulle on parin vuoden aikana käynyt useammankin kerran niin, että olen ilahtunut jostakin julkaisusta, jossa on poikkeuksellisen suoraan esitetty jokin mielipide. Vau, joku vihdoinkin todella sanoo jotakin! Sitten on mennyt minuutteja tai tunteja ja olen mahdollisesti jopa kommentoinut julkaisuun jotakin – ja sitten se on kadonnut.

En tietenkään voi varmaksi tietää kenenkään motiiveja julkaisun poistamiseen. Jokaisella on toki myös oikeus poistaa omalta some-alustaltaan julkaisuja, jos siltä tuntuu. En silti ole voinut olla spekuloimatta tällaisen toiminnan syitä. En usko valtavasti erehtyväni, jos väitän, että usein mielipidejulkaisujen poiston takana on pelko. Pelko siitä, että entä jos tämä julkaisu on nyt se, joka laukaisee sen kuuluisan someraivon. Tai ehkei pelätä suoranaista raivoa muttei vain haluta altistaa itseä vähäisemmällekään negatiiviselle julkisuudelle tai leimautua… no yhtään miksikään. Tämä on vaihtoehdoista tavallaan vielä huolestuttavampi.

On tietysti ihan hyvä, että somessa jaetaan neutraaleja hyvän mielen juttuja. Tässä on olohuoneeni uusi seinä, eikö olekin kiva väri, tässä tämän päivän aamupalani ja lopuksi vielä vinkki kesäteatterin ystäville. Mikäs siinä, ei näissä mitään pahaa ole! Itse olen kuitenkin jäänyt valtavasti kaipaamaan sitä, että ihmiset uskaltaisivat tuoda myös mielipiteitään julki. Ei kai sentään kaiken tarvitse olla pelkkää kissavideota, meikkivinkkiä ja muuta yhtä kädenlämpöistä?

Melkein samanlainen turhautumisen tunne kuin nopeasti katoavista mielipidejulkaisuista tulee niistä julkaisuista, joissa joku marssii estradille julistaen, että täältäpä on tulossa repäisevä ja vallankumouksellinen mielipide – ja sitten tuo julki, ehkei kaikkein suosituinta mielipidettä, mutta joka tapauksessa sen toisiksi suosituimman ja senkin sellaisesta aihepiiristä, ettei se varmasti herätä liian suuria tunteita.

Anteeksi, mutta blaah! Kuinka hyvää tässä nykyiselle keskusteluilmapiirille tekisikään se, että joku sanoisi jotakin oikeasti repäisevää. Jotakin sellaista, mistä joku voisi vaikka oikeasti suuttua ja mikä voisi herättää kiivasta keskustelua.

Tavallaan näistä eriävän mielipiteen sanojista ei toki ole pulaa nytkään. Heistä vain kovin suuri osa edustaa sitten sitä keskustelijakuntaa, jonka asenteesta ja tyylistä välittyy, ettei heidän mielestään millään ole mitään väliä. He edustavat usein sitä toista ääripäätä, jonka kohdalla hiipii mieleen, etteivät he osaa lainkaan ajatella, mitä kannattaa julkisesti sanoa ja mitä ei. Joidenkin kohdalla herää jopa epäilys, että he ovat joko vaarallisen radikalisoituneita tai sitten humalassa.

On tilanteena kaikkea muuta kuin ihanteellinen, että pois lukien suosituin ja ehkä se toisiksi suosituin mielipide sanomisen rohkeus näyttää lepäävän pitkälti juuri noiden keskustelijoiden harteilla. Tilanne johtaa siihen, että kaikki vähänkin epäsuositummat mielipiteet ajautuvat entistä kapeampaan marginaaliin, koska ne vaikuttavat asiattomien öyhöttäjien mielipiteiltä – kun kukaan muukaan ei rohkene sanoa mitään valtavirrasta poikkeavaa.

Missä piileskelevät kaikki harkintakykyiset, asialliseen keskusteluun kykenevät ihmiset, joilla on valtavirrasta poikkeava mielipide? Heitähän on, ja heitä on vieläpä paljon, mutta sanomisen rohkeus näyttää usein puuttuvan. Juuri tämä ruokkii ikävästi arvopohjan kaventumista. Tulee sellainen virheellinen vaikutelma, että kaikki fiksut ihmiset ovat kaikesta suunnilleen samaa mieltä.

Haluaisinkin kannustaa kaikkia teitä asiallisia kirjoittajia ja puhujia: kertokaa juuri se eriävä mielipiteenne, koska se on mielipiteistänne tärkein esille tuotava. Kyllä ne mielipiteet, joista suuri enemmistö on samaa mieltä, saavat aivan riittävästi palstatilaa ja näkyvyyttä jo valmiiksi. Ei ole niin kovin tärkeää sanoa sitä, mitä kaikki muutkin sanovat, eikä vahvistaa sitä, mikä on jo entuudestaan vahvaa. Sen sijaan se eriävä mielipiteenne voi olla päivä päivältä epäsuositumpi juuri siksi, ettei sitä rohjeta esittää.

Siitä, että erilaiset näkemykset ja arvot pysyvät esillä ja niitä uskalletaan esittää, vastuu on meillä jokaisella.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Alexandra Koch/CC0/Pixabay (ylempi) ja 51581/CC0/Pixabay (alempi)