Terve itsekkyys ja vaikeat valinnat

Tuskin on ketään, joka ei olisi kuullut sitä ajatusta, että on hyvä olla terveellä tavalla itsekäs, toisin sanoen muistaa aina välillä asettaa itsensä ja oma hyvinvointinsa etusijalle. Eniten työsarkaa tässä löytynee ns. kilteiltä tytöiltä. Sekin lienee jo käsite, nuo kiltit tytöt – ne, jotka aina vain tekevät asioita muiden hyväksi ja mieliksi, kunnes lopulta sairastuvat loputtomasta kiltteydestään.

Tervettä itsekkyyttä käsitellään mielestäni joskus vähän liiankin helppojen esimerkkien kautta: Ei tarvitse aina sanoa kaikkiin muiden ehdotuksiin kyllä, jos haluaisi oikeasti viettää rauhallisen illan yksin kotona. Tai kilttejä tyttöjä saatetaan opastaa, että jos kaveri ottaa yhteyttä vain silloin, kun on vailla jotakin, hänet voi torjua.

Mikä näistä esimerkistä sitten tekee helppoja? En halua väittää niitä sillä tavoin helpoiksi, että vähättelisin tuollaisten asioiden kanssa koettuja haasteita. Ymmärrän, että jollekulle voi olla vaikeaa sanoa sitä ensimmäistäkään eitä. Edes ystävänä esiintyvän hyväksikäyttäjän torjunta ei varmasti ole kaikille ongelmatonta. Siinä mielessä nämä esimerkit ovat kuitenkin helppoja, ettei niille ole vaikea löytää moraalista oikeutusta: ei kenenkään tarvitse olla aina menossa, kun joku kutsuu, eikä hyväksikäyttöön tarvitse alistua. Vaikka ein sanominen olisi yhtä kaikki hankalaa, luultavasti kuitenkin pohjimmiltaan ymmärtää sen oikeutuksen.

Siis noiden helppojen esimerkkien kohdalla. Tosielämässä terveen itsekkyyden soveltaminen törmää kuitenkin huomattavasti vaikeampiin tilanteisiin ja kysymyksiin kuin sellaisiin, voinko sanoa ei kaverille, joka soittaa vain silloin, kun on lastenvahtia vailla. Tosielämässä vastaan voi tulla esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, kuten että paljonko olen velvollinen auttamaan ja hoitamaan vanhoja tai sairaita läheisiä. Tai voinko sulkea elämäni ulkopuolelle hyviä, mukavia ihmisiä, jos minulla ei vain ole aikaa tai mielenkiintoa olla heidän kanssaan tekemisissä.

Nämä ovat sillä tavalla paljon vaikeampia kysymyksiä, ettei edes moraalisen oikeutuksen löytäminen ole yksiselitteistä. Nämä ovat niitä kysymyksiä, joiden kohdalla alkaa miettiä, onko tämä sitä tervettä itsekkyyttä – vai ihan vain itsekkyyttä? Paljonko omasta hyvinvoinnistaan oikeastaan saakaan huolehtia? (Olen aiemmin samoja teemoja sivuten kirjoittanut henkisestä itsepuolustuksesta.)

Teen sellaisen tunnustuksen, että olen omassa elämässäni tehnyt paljon valintoja, jotka rajaavat sitä, miten ja kuinka paljon voin olla muiden kanssa tekemisissä. Minulla on tekemieni valintojen vuoksi vähän vapaa-aikaa, ja erityisen vähän sellaista vapaa-aikaa, jona voisin tehdä mitä vain ja lähteä minne vain. Koska olen tehnyt nämä valinnat, tästä seuraa, etten minä ole se ihminen, joka suuremmin pitää seuraa sukulaisille. En ole se ihminen, joka on valmis milloin hyvänsä lähtemään kaverin luokse pitelemään tätä kädestä, kun miehen kanssa on vaikeaa. En ole sekään ihminen, joka olisi aina valmis tekemään pieniä hyviä tekoja yhteiseksi hyväksi.

Suoraan, rehellisesti ja raadollisesti sanottuna en ole ihminen, jolla olisi muille kovinkaan paljon aikaa.

Myönnän rajatun vapaa-ajan jo itsessään olevan valintojen tulos. Monihan puhuu työstään, kuin se olisi asia, jolle ei voi mitään. Kyllä sille tosiasiassa voi, enkä minä ainakaan kehtaa väittää, etteikö työnikin olisi valintojen summa. Mutta ne valinnat eivät edes jää siihen. Vaikka minulla onkin vapaa-aikaa vähän, silti minulla on sitä. (Jollakin ajallahan minä blogiakin kirjoitan!) Voisin valita, että omistan vapaahetkeni vaikkapa yksinäisille sukulaisille tai apua tarvitseville tuttaville. Mutta en valitse.

Suhtaudun vähään vapaa-aikaani melko mustasukkaisesti. Haluan pitää sen kokonaan itselläni. Tai en toki kokonaan, mutta valikoin nirsoillen ne ihmiset, joiden kanssa sen jaan. Heidän tulee olla sellaisia, joiden seurassa vapaa-aikani pysyy laadukkaana ja auttaa minua palautumaan lisäkuormittumisen sijaan. Muille jaan aikaani kitsaasti.

Antaakseni konkreettisen esimerkin tekemistäni valinnoista mainitsen tämän: Olen jo vuosia sitten päättänyt, ettei minusta tule vanhojen, sairaiden sukulaisten hoitajaa. Minä en tule olemaan se henkilö, joka sukulaisen kunnon ja terveyden romahtaessa ryhtyy omaishoitamaan häntä. Tätä en aio tehdä virallisella omaishoitajan statuksella mutten edes ”epävirallisena omaishoitajana” – eli henkilönä, joka käytännössä päivittäin juoksee vanhuksen asioilla.

Kenenkään heitteillejättämistä en tietenkään suunnittele. Tarvittaessa näen sen vaivan, joka vaaditaan, että apu saadaan muulla tavoin järjestymään. (Ja uskokaa pois: minulla ei ole tästä asiasta ruusuisia kuvitelmia vaan todellakin tiedän, että avun järjestäminen voi olla melkoinen savotta!)

Toinen konkreettinen esimerkki tekemistäni valinnoista on se, että tuttavapiirissäni on jonkin verran ihmisiä, jotka varmasti ansaitsisivat aikaani enemmän. Siis mukavia henkilöitä, jotka kaipaisivat seuraani tai ehkä pieniä palveluksia, ilman että tässä olisi mitään hyväksikäytön tai hyödyntämisen makua. Silti heidätkin usein torjun tai jätän kanssakäymisen minimiin. Se ei johdu siitä, ettenkö näkisi, että ajan viettäminen heidän kanssaan olisi varsin kohtuullista. Se johtuu vain siitä, että on ajatuksenakin sietämätön, millaisia siivuja tällainen ajankäyttö näykkisi siitä vähästä vapaa-ajasta, joka on minulle oikeasti rentoa ja palauttavaa.

Oman näkemykseni mukaan toimin tässä ja muissakin asioissa tavalla, jolla itse jaksan elämääni päivästä toiseen. Tiedostan kuitenkin, että monien silmissä ja korvissa vaikutan varmasti itsekkäältä tai ehkä kertakaikkisen kylmältä ihmiseltä. Onko terveen itsekkyyden raja siis ylitetty, ja voiko sitä rajaa edes yksiselitteisesti vetää?

En mielelläni keksi valinnoilleni oikeutusta ulkopuolelta. Haluan olla siinä määrin rehellinen, että myönnän, että kyllä vain: itseni takia minä näin valitsin ja olen tästä valinnasta vastuussa. Sen verran haluan kuin kuitenkin käsitellä myös ulkoisia tekijöitä, että pysähdyn pohtimaan sitä kysymystä, miksi minulla ylipäätään on tarve ruotia tätä asiaa – ja miksi moni muukin nainen parhaillaan pohtii, missä määrin heillä on oikeus valita omaksi hyväkseen.

Uskon nimittäin, että nämä pohdinnat ovat paljolti sukupuolittuneita. Jos olisin mies, olisiko minulla tarvetta kertoa, etten aio omaishoitaa vanhoja sukulaisiani? Kyse ei ole vain siitä, miten tällaiseen ilmoitukseen kenties suhtauduttaisiin. Kyse on ennen muuta siitä, ettei sitä ilmoitusta luultavasti tarvitsisi tehdä; kukaan ei välttämättä sitä omaishoitajuutta ikinä edes odottaisi.

Moniko odottaa, että Matti 45 v, työuransa huippuvuosia elävä kahden teini-ikäisen lapsen isä, alkaa lisäksi hoivata päivittäin sairasta äitiään? Entä moniko odottaa, että hänen vaimonsa Maija, samojen kahden lapsen äiti ja niin ikään työuransa huippuvuosissa kiinni, tekee samaisen valinnan?

Minä olen nähnyt niitä ”maijoja”, läheltä ja kauempaa. Olen nähnyt, kuinka ahtaalle se voi ihmisen ajaa, että pitää kantaa vastuu kahden talouden pyörittämisestä. Että pitää olla se kannattelija ja arjen apu monelle eri-ikäiselle henkilölle, joista osa ei suinkaan kasva ja kehity ja nouse vähitellen siivilleen vaan ainoastaan taantuu. Se näky on ollut sen verran lohduton, että päällimmäinen ajatus mielessä on ollut voi taivas, ei ikinä.

Se edelleen olemassa oleva tasa-arvoepäkohta pistää pahasti silmään, että muiden auttamisen ja heidän arkensa mukavoittamisen tehtävä osoitetaan yhä helposti naiselle. Tämä näkyy suurissa kysymyksissä kuten lastenhoidossa tai sukulaisten auttamisessa mutta myös pienemmissä asioissa.

Moni on kertonut niistä kokemuksista, että kun jossakin isommassa porukassa aletaan kaipailla kahvikupposta, katseet tuntuvat kuin itsestään hakeutuvan seurueen naispuolisiin jäseniin. Samoin olen useammin kuin kerran todistanut, että kiistely vieraiden kestitsemisestä rajataan mielellään naisten väliseksi ja koko aihe kohdistetaan naisille. Jos seurueessa on nainen, joka ei riennä auttelemaan keittiöön tai vähintään tarjoudu tekemään niin, häntä pidetään helposti vähän törppönä. Siellä se vain istuskelee persauksillaan ja antaa muiden passata itseään. Samalla olohuoneessa tai terassilla saattaa istua tusinan verran miehiä, joista kenenkään mieleenkään ei juolahda auttaa tarjoiluissa – ilman että kukaan heiltä sitä odottaakaan ja ilman että se johtaa mihinkään kommentteihin tai mielipiteisiin.

Yhä edelleen monet ajattelevat – paljolti kai tiedostamatta – että naisen pitäisi olla koko ajan tuntosarvet ojossa tunnustelemassa muiden tarpeita ja reagoimassa niihin. Omaa aikaa on sitten se, mikä tältä kaikelta jää, jos jää. Toisinkin voi valita, mutta helposti se on asia, johon kaivataan selitystä ja jonka perusteella henkilöstä muodostetaan mielipide. Toisin sanoen se on hiukan poikkeuksellinen, alleviivaava asia.

Terveestä itsekkyydestä on turha maalata liian lempeää ja helppoa kuvaa. Valintojen ja rajanvetojen tekeminen voi olla joskus todella vaikeaa, jopa raadollista. Se ei ole vaikeaa vain siksi, että ein sanominen oman hyvinvointinsa puolustamiseksi voi tuntua haastavalta. Joskus se on vaikeaa siksi, että hyvinvoinnin puolustaminen voi edellyttää valintoja, joiden moraalinen oikeutus ei olekaan yksiselitteinen – ainakaan sen sukupuolen edustajille, jotka ovat tottuneet kokemaan myös muiden hyvinvoinnin olevan heidän vastuullaan.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Gerd Altmann/CC0/Pixabay (ylempi) ja Pixource/CC0/Pixabay (alempi)