Aika ennen ja jälkeen rautainfuusion
Seuraa tarina siitä, kuinka minusta tuli virkeä ja hyvinvoiva.
Nyt moni lähipiiristäni, ystävistäni ja tuttavistani kysyisi (ja on tarinan kuultuaan kysynyt!), enkö minä sitten aina ole ollut virkeä, tehokas, hyväntuulinen ja hyvinvoiva. Olen toki, sillä tilanteisiin, puutoksiin ja vallitseviin laboratorioarvoihin tottuu. Niistä tulee normaali.
Nuorena minulla oli hyvä hemoglobiini ja viitearvojen mukaiset laboratorioarvot. Verenpaineeni, pulssini ja kokonaisvaltainen terveyteni oli ideaali. Vuodet vierivät, ja pojat syntyivät. Hemoglobiini laski alle 120:een. Ferritiini-arvo oli kolme, mikä tarkoitti, että rautavarantoni olivat loppu. Finaalissa. Minäkin olin finaalissa. Minusta tuli haukotteleva, huokaileva ja hieman hengästynyt kahden pienen lapsen äiti.
Ajattelin kaiken johtuvan arjesta, kotitöistä ja myöhemmin ansiotyöstä, miehen työmatkoista, lasten sairastelusta ja valvotuista öistä.
Mutta ei. Kun pyöräkellarin tuoksu sai minut melkein nuolemaan betonisia seiniä, hengästyin puhuessa ja hiukset alkoivat harveta joka pesukerralla, otin yhteyden työterveyslääkäriin. Sain raudanpuuteanemia-diagnoosin ja määräyksen rautakuurille. Kahden viikon kuluttua olotilani oli seesteisempi, nukuin yöni enkä ollut väsynyt heti aamulla herätessäni. Pyöräkellarikaan ei enää houkutellut. Kahden kuukauden kuluttua hemoglobiini oli noussut ja rautavarastot täyttyivät hiljalleen.
Jatkoin rautakuuria vielä kaksi kuukautta ja sain voimakkaita ylävatsaoireita. Lopetin raudan, kun hemoglobiini oli 130 ja ferritiini 18. Se on ollut korkein ferritiiniarvoni ikinä. Siis ikinä.
Välihuomautuksena kerrottakoon, että suomalaiset viitearvot naisille ovat 30-150. Ja arvolla 30 ei vielä leuhkita!
Jatkoin elämääni, olin aktiivinen ja urheilullinen, opiskelin ja sain uuden työn. Aloin valmistella väitöskirjaani. Välillä söin kuukauden tai kaksi rautaa. Kuureina, kuten lääkäri oli ohjeistanut. Tulin raskaaksi, synnytin ja olin onnellinen. Sitten aloin voida pahoin, sain kolmesti viikossa migreenin, johon eivät auttaneet lääkkeet, ei lepo, pimennys eikä huoneen viilennys. Samalla minusta tuli haukotteleva, huokaileva ja hieman hengästynyt kolmen lapsen äiti. Iltaisin kärsin levottomista ja kuumista jaloista, ihoni voi huonosti, hiukset lähtivät, päätäni särki ja väsytti. Korvani menivät lukkoon, aukesivat ja menivät taas lukkoon. Paukkuivat. Yöuneni oli pinnallista. Rytmihäiriöiden kohdalla hakeuduin lääkärille.
Sain raudanpuuteanemia-diagnoosin ja määräyksen rautakuurille. Söin rautaa yhteensä kolme kuukautta, sain voimakkaita ylävatsaoireita, lopetin ja aloitin taas uudelleen. Kuureina, kuten lääkäri oli ohjeistanut. Kaikki muu korjaantui, mutta rautavarastot eivät täyttyneet. Rautalääkityksen avulla selvisin arjesta, töistä, kotihommista – oikeastaan kaikesta – usean vuoden ajan.
Vuosi sitten tutut oireet alkoivat palata. Jo ennen lääkärin lausuntoa tiesin diagnoosin ja hoito-ohjeen. Hemoglobiini oli päässyt salakavalasti tipahtamaan sadan tuntumaan, punasolut olivat pieniä ja kalpeita ja ferritiiniarvo 8. Aloitin rautakuurin ja sain lähetteen sisätautien erikoislääkärille. Onneksi.
Kun kerroin tarinani hänelle, sain vastineeksi hämmästyneen katseen ja kysymyksen: ”Ja sä oot näillä arvoilla ollut täysipäiväisessä työssä, huolehtinut perheestä, treenannut aktiivisesti ja tehnyt väitöskirjan?”
Niin olen. Minä todella olen. Suurin osa lähipiiristäni on esittänyt saman kysymyksen, osa on hieman epäillyt tilannetta, sillä ”miten nyt noilla arvoilla…?” Elimistö tottuu, kaikkeen tottuu, hiljalleen pahenevaan raudanpuuteanemiaankin tottuu.
Erikoislääkäristä minä tarvitsisin rautainfuusion. Minä olin kiitollinen. Sitä ennen söin kuitenkin kahdeksan kuukautta nestemäistä rautaa. Kolme kuukautta tupla-annoksella joka toinen päivä nautittuna. Tuloksetta. Heinäkuussa sain rautainfuusion ja jäin odottamaan sen vaikutuksia. ”Miten aktiivinen ja tehokas sä oletkaan, kun saat rautaa?!” kysyi ystäväni minulta. Niinpä, ajattelin ja hymyilin.
Viisi päivää ”tiputuksesta” tunsin ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu käydä nukkumaan ilman levottomia jalkoja. Samoihin aikoihin ystäväni totesi ihonvärini palautuneen ennalleen. Kesäisen ruskeaksi. Hän oli oikeassa. Peilistä katsoi tuolloin virkeä, kauniisti ruskettunut nainen. Kahden viikon kohdalla en enää joutunut katkomaan puhettani hengästymisen vuoksi, minua ei huimannut, eikä päätäni ollut särkenyt kahteen viikkoon. Voimatreeni innostutti, enkä ollut puolikuollut burbeiden jälkeen. Sen sijaan hikoilin. En ole hikoillut kunnolla kahteen vuoteen. Minkään treenin tai ponnistelun jälkeen.
Kolmen viikon kohdalla ruoka alkoi maistua eikä ylävatsallani ollut jatkuvasti joko närästyksen tai täyden olon tunnetta. En haukotellut enkä huokaillut. Korvan lukko-oire oli tipotiessään. Mielialani oli tasainen ja hyvä. Minä voin hyvin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minä voin kokonaisvaltaisesti hyvin.
Neljä viikkoa infuusiosta kävin laboratoriossa: HB 135, punasolut ensimmäistä kertaan vuosiin viitearvoissa (eivät siis enää pieniä ja kalpeita) ja mikä parasta, ferritiiniarvo oli noussut lukemaan 279!
Tähän on tultu. Ihanaa!
Minna
[…] Kirjoitin aiemmin ajasta ennen ja jälkeen rautainfuusion. Kirjoitin siitä, millaista on elämä raudanpuuteanemian kanssa, millaisia oireita ja tuntemuksia se itselläni aiheutti. Blogiteksti keräsi runsaasti lukijoita, ja sain sekä julkisesti että yksityisesti useita viestejä ja kysymyksiä rautainfuusioon, jälkioireisiin ja infuusioreaktioihin liittyen. […]
[…] Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen migreeneistä kärsinyt. Raskaudet ja imetysaika sen joskus taannoin veivät, mutta niiden jälkeen sairaus on aina osannut palata takaisin. Särkypäiviä on viime vuosina kertynyt jopa yhdeksästä yhteentoista kuukaudessa. Jossakin vaiheessa ymmärsin raudanpuutteen ja migreenin yhteyden – mitä alhaisemmat olivat Hb j… […]