Toipilas
Kaularankaprolapsi operoitiin viikko sitten. Olen virallisesti toipilas.
Pohjimmiltani en ole lainkaan toipilas.
Toipilasaikana levätään, enkä minä ole synnynnäinen lepääjä. Levolla varmistetaan työn tekemisen ja olemisen täysi teho, kun sairauslomat on lusittu. Pitää olla iskussa. Minä olen jo iskussa. Minä haluan tehdä jotakin järkevää, eteenpäin vievää, suunnitelmallista. Lääkäri on toista mieltä: nyt pitää toipua. Tavaan kuudetta kertaa sairauslomatodistustani ja lasken päiviä – tulisipa jo toukokuu.
Helene Schjerfbeck kuvasi aikoinaan kuuluisaan maalaukseensa pienen tytön, joka istuu pöydän ääressä kuluneessa rottinkituolissa. Toipilastyttö pitelee käsissään versovaa oksaa, mikä useiden taidekuva-analyysien mukaan tulkitaan sairauden voittamiseksi.
Ikään kuin kevättä kohti -ajatuksella.
Minä en ole sairas. Enkä minä halua olla sairas. Mutta näen itseni ajoittain raihnaisena ja vähän kuluneena istumassa sohvannurkassa. Siinä minä ihmettelen viikonloppukimppua ja katselen ulos maisemaikkunasta. Hieman huterana. Kevään merkit ovat näkyvissä, mutta niitylle kirmaamista pitää toistaiseksi jarrutella – vielä minä tästä nousen! Onneksi melkein kaikenlainen liikunta on sallittua ja suositeltavaa.
Toipilas-aika on erikoista aikaa. Kun ehtii (on pakko) pysähtyä itsensä ja niiden olemattomien tekemistensä äärelle ja käyttää aikansa kodin mikropölyjen tarkasteluun, huomaa kaikenlaista olennaista:
Miten kodin kukat aukeavat valosta ja sulkeutuvat pimeässä. Miten ne tervehtivät katselijaansa tällä hassulla, kuitenkin luonnollisella tavalla – olen hereillä! Kun kukille onkin yhtäkkiä aikaa vaihtaa vettä ja leikeillä varsiin uusia imupintoja, niistä on iloa pidempään.
Miten keskellä päivää voi tarttua äänikirjaan ja uppoutua tekstiin ja siten tarinan maailmaan. Miten kiireettömältä tuntuukaan maata sängyllä lounaan jälkeen kuulokkeet korvilla. Painaa silmät kiinni ja kuvitella kirjan tapahtumat todellisiksi. Nousta ja keittää kahvia, tallustella takaisin makuuhuoneeseen, laittaa kuulokkeet korville ja jatkaa siitä, mihin kymmenen minuuttia sitten jäi, kun kahvihammasta alkoi kolottaa.
Miten vapauttavalta tuntuu, kun hieman tahmeissa ja jähmeiltä tuntuvissa aamuissa on aikaa valmistautua. Valmistautua ei yhtään mihinkään. Valmistautua ihailemaan kukkia, kuuntelemaan kirjaa, hammaspesulle, tiskipöydän siivoamiseen tai somettamiseen.
Miten yhtäkkiä ei ole kiire minnekään – paitsi toipumaan – eikä kukaan odota missään.
Sähköposti ei kilkuta eikä Teams velvoita käynnistämään allakoitua kokousta, opetusta tai ohjausta. Perhe sen sijaan odottaa aamiaisia, lounaita ja puhtaita pyykkejä, ”koska minähän olen nyt vapaalla…” Pyykkeihin ja pyykkishowhun pääsee käsiksi vasta toisen toipilasviikon jälkeen. Onneksi. Siitä olen iloinen. Ja mieluusti vielä viikon toipilas.
Miten mukava onkaan käyskennellä keskellä päivää Aurajokirannassa ja juoda kiireettömät pullakahvit jokivarren portailla.
Miten levolliselta mieli tuntuu, kun kivut ovat poissa, yöllä saa nukuttua ja päivällä keskityttyä kuntoutukseen. Kuntoutus tarkoittaa itselleni ja tässä tilanteessa toipilasajan lihasliikkeitä, kävelyjä, ääniharjoitteita ja kaularangan lepuuttamista. Olen orjallinen omahoito-ohjelman toteuttaja ja toipilaana varmasti vertaani vailla; teen kaiken, mitä pitäisi ja enemmänkin.
Seuraan digihoitopolun ohjeistusta kuin Raamattua. Kunhan vain pääsisin takaisin töihin (ja kuosiin) äkkiä.
Miten mukavaa on seikkailla omalla terassilla. Terassi on kaikkiaan ehkä 30 neliömetriä, mutta näin toipilaana se on mieluisa ja ihan riittävän kokoinen paikka kesäsuunnitelmien tekemiseen, päiväkahvitteluun ja yleiseen ihmettelyyn. Terassille paistaa aurinko koko päivän.
Kerrankin on keskellä päivää ihan lupa pysähtyä ajan kanssa pohtimaan arjen olennaisia asioita. Mitähän kukkia sitä istuttaisi kesäksi?
Tähän on tultu.
Minna