Milloin viimeksi…? 

Luin Karoliina Pentikäisen Kolmistaan-blogia, jossa Karoliina kirjoitti 50 Milloin viimeksi…? -juttua, jotka hänen seuraajansa olivat päättäneet Instagramin kautta. Karoliina haastoi muut bloggaajat samaan – ja minä tartuin oitis haasteeseen! Laitoin heti kysymyksen omalle Instagram-tililleni (paäset seuraamaan minua tästä) ja sain kaikkiaan 13 toivetta. Tässä ne tulevat!

Milloin viimeksi…

…olen telttaillut tai eräretkeillyt?

Kun näin kysymyksen, minua nauratti: en ole lainkaan retkeilyihminen. Tai ainakaan telttailuihminen. Olen yöpynyt telttamajoituksessa viimeksi lyhyeksi jääneen partiourani aikana noin 35 vuotta sitten. En pidä makuupusseista, ötököistä enkä missään nimessä teltan hajusta.

…olen suuttunut?

Minä olen tunneihminen. Tunteet tulevat ja menevät, sytyn herkästi ja lepyn nopeasti. Keskimäärin pari kertaa viikossa suutahdan jostain olennaisesta, kuten eteisen siivottomuudesta tai siitä, että tässä perheessä on yksi ihminen, joka huolehtii kaikesta ja kaikista. Viimeinen suuttumukseni on keskiviikkoillalta, jolloin minua harmitti pesukoneen ja pyykkikorin eteen jätetty likapyykkikasa.

…olen ollut tyytyväinen itseeni?

Olen melko usein tyytyväinen itseeni. Useimmiten tyytyväisyys liittyy työhöni. Niin nytkin: viimeksi tunsin tyytyväisyyttä alkuviikosta, kun saimme hankevalmistelut kunnolla käyntiin. Tuli tunne, että ”Hei, mä tein sen! Hei, me tehtiin se! ”  Myös positiivinen palaute saa myhäilemään. Silloin saa tuntea tehneensä jotakin oikein.

…olen käynyt uimassa?

Tämä kysymys sai jälleen hymyn huulilleni. Telttailun lisäksi en pidä uimisesta, eikä vesi ole lainkaan elementtini. Se on Suomen oloissa aina kylmää, märkää ja ikävän tuntuista. Hiekka tarttuu jalkapohjiin ja niin edelleen. Otan mieluusti aurinkoa ja olen uimaseurana, mutta veteen en mene. Olen uinut viimeksi Kroatiassa (niin, ulkomailla menen mereen ja altaaseen!) vuonna 2018.

…olen ajatellut ylittäväni itseni?

Tämä oli vaikea kysymys. Tai siihen oli vaikea löytää täsmällinen vastaus. Oikeastaan vain harvoin ajattelen, etten selviäisi jostakin. Psykologikummitätini sanat siitä, että ihminen on luotu selviämään, kaikuvat korvissani. Itsensä ylittäminen liittyy minusta selviytymiseen… Kun oikein muistelen, ehkä ylitin itseni murrosikäisten poikieni kanssa joitain vuosia sitten.

Kun nyt poikiani katson, voin todeta ylittäneeni itseni ainakin kasvatuksellisesti ja oman jaksamiseni kannalta. Onneksi ne ajat ovat menneitä.

…olen saanut olla ihan yksin?

Näitä on harvassa, ihan täysin yksinäisiä hetkiä. Siksi nautinkin niistä aivan erityisen paljon. Minulle riittää puoli tuntia. Siinä ajassa sitä ehtii mukavasti istahtaa, hengähtää ja juoda hyvät kahvit. Olen viimeksi saanut olla ihan yksin muutamia kuukausia sitten. Silloin kokonaisen vuorokauden. Se oli ihanaa.

…olen voittanut jotain?

Sattuipa mukavasti: en ole elämässäni koskaan ikinä voittanut mitään. Koskaan ennen tämän vuoden kevättä. Ja nyt voittoja onkin some-kanavien kautta kertynyt kaikkiaan neljä muutamien kuukausien aikana. Viimeksi voitin alusasusetin toukokuun alussa.

…olen ajatellut olevani onnellinen?

Voi, niin monesti ja liki päivittäin! Havahdun – jos nyt en ihan päivittäin, niin ainakin joka toinen päivä – usein sellaiseen kivasti kipristelevään ja seesteiseen tunteeseen siitä, että kaikki hyvin. Että miten hyvin kaikki oikeastaan onkaan. Osaan olla onnellinen pienistä, ja onnentunne minussa herää todella pienestä. Vastauksena kysymykseen sanon, että no, tänään aamulla.

…olet sanonut jollekulle, että rakastat häntä?

Tämä oli ihana kysymys. Meillä rakkautta julistetaan ääneen usein ja vaihtelevissa tilanteissa, ohimennen, vahingossa ja tarkoituksella. Aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin. Sanoja jaetaan puolisolle ja kaikille lapsille. Viimeksi tänä aamuna sanoin yhdeksänvuotiaalle, että rakastan häntä, että miten hän onkaan niin ihana.

…olen tehnyt jotain, josta olen ylpeä?

Olen monesta ylpeä. Sellaisella mukavalla tavalla ylpeä. Viimeksi tunsin ylpeyttä viime viikon perjantaina, kun sain todeta (ääneti ja itsekseni) hoitaneeni kaikki to do -listan hommat maaliin aikataulussa. Listalla oli sellaisiakin asioita, joiden kohdalla sai irvistää muutaman kerran, mutta niistäkin selvittiin!

… olen tehnyt jotain, josta en ole ylpeä?

Niin, hirmuisen hyvä kysymys. Ehkä vähiten ylpeä olen temperamenttisesta luonteestani, jonka ansiosta tulistun nopeasti ja saatan suoltaa läheisimmilleni ulos asioita, joita en lainkaan tarkoita. Tajuan sen usein kolme sekuntia kohtauksen jälkeen. Ja osaan onneksi pyytää nanosekunnissa anteeksi. Katson myös herkästi peiliin ja tiedän toimineeni väärin. Iän myötä temparamentisuus on onneksi tasoittunut rutkasti. Viimeksi olin primitiivireaktion kourissa ehkä kuukausi sitten.

…olen itkenyt?

Tunneskaalasta varmoja itkun aiheuttajia ovat ilo, suru, onni ja pettymys. Myös kohtuuttomuus saa joskus kyyneleet silmiini. Viimeksi itkin liikutuksesta hyvän kirjan päätösluvun kohdilla. Siitä on nyt hieman yli viikko.

…olen ollut pulassa?

Jälleen hyvä kysymys, johon on vaikea vastata. Muistini sopukoista kaivelin kuitenkin yhden hetken väitöskirjamatkaltani, jolloin ihan selkeästi (ainakin hetkittäin) tunsin olevani pulassa: täysin valmiin väitöskirjan yliopiston ohjeistuksen mukainen lay out ”särkyi”, koska tein ”jotain” tiedostolla juuri ennen kuin olin painamassa lähetä-nappia painotaloon.

Ja juuri minuutteja ennen kuin lähetyksen olisi ollut pakko saapua painoon aikataulussa pysymiseksi. En saanut korjattua tilannetta, mutta onneksi noheva painotalon mies osasi auttaa. Huh.

Sellaista.

Tähän on tultu.

Minna