Oivalluksia avioliitoista
Herättyäni aamulla napsautin kahvin päälle, avasin tietokoneen ja valmistauduin omaan aamuhetkeeni. Selasin Linkedinin, josta siirryin näppärästi Twitteriin. Siellä käytiin keskustelua siitä, mitä avioliitto tai parisuhde on opettanut, minkälaisia oivalluksia herättänyt. Keskustelun avaaja kysyi, minkälaisin keinoin suhteet pysyvät kasassa, mitä tulisi muistaa ja huomioida. Jäin koukkuun – tähän minulla olisi vielä annettavaakin. Klikkasin keskustelut auki.
Jos twiitteihin on uskominen, avioliitot kestävät, kun puolisot jakavat saman arjen, katsovat samaan suuntaan, ymmärtävät puhua ja kuunnella, osoittavat rakkauttaan elein, ilmein ja sanoin, pitävät tiukasti kiinni omista elämistään, harrastuksistaan ja ystävistään eivätkä missään nimessä ajaudu pelkän parisuhteen vietäväksi.
”Kummallakin pitää saada olla omat kotkotuksensa”, kuten eräs mieskommentoija asian tiivisti.
Onnistuneiden suhteiden takana ovat onnelliset, avoimet ja uteliaat ihmiset. Sellaiset, joita kiinnostaa puolison lisäksi maailmanmeno ja ajankohtaiset ilmiöt, jotka tahtovat nähdä tulevaisuuteen ja suunnitella sitä. Eivät jumita menneisiin tai takerru liian pieniin, jo vanhentuneisiin yksityiskohtiin. Parisuhteissa on kyse myös peruspsykologiasta. Suhteessa pitää ymmärtää, että toinen on aina itsen peili: itsensä näkee kunnolla vasta suhteessa muihin.
Kaikissa suhteissa vuorovaikutuksen merkitys on korvaamaton. On myös hyvä muistaa, että kaiken perustana on oma peilikuva, josta pitäisi osata tykätä tai joka pitää ainakin hyväksyä. Sitten on helpompi tykätä toisesta ja onnistua parisuhteissa. Tämä koskee oikeastaan kaikenlaisia ihmissuhteita.
Twiiteissä korostuivat kysymisen, kertomisen, kuulemisen ja kiinnostumisen merkitys. Yksi kiehtovimmista ja omasta mielestäni tärkeimmistä oivalluksista oli, että ei saa olettaa. Kumpikaan puolisoista ei ole ajatuksenlukija. Hyvässä ihmissuhteessa ei myöskään ole kiellettyjä puheenaiheita. Liki kahdestasadasta kommentista – jotka kaikki kävin läpi – ainakin puolessa todettiin, että kehuminen, kiittäminen, huomaavaisuus, kotitöiden jakaminen, kylkimyyryssä oleminen ja seksistä huolehtiminen kuuluvat hyvään parisuhteeseen. Näiden kohdalla minun oli helppo nyökkäillä.
Nyökkäilin ja hymähtelin puoliääneen myös kohdassa ”raivon vallassa tai suuttuneena ei kannata huutaa kilpaa”. 20 vuoden avioliitto on opettanut minullekin, että kannattaa ennemmin odottaa, että pahin suuttumus on ohi ja keskustella asiasta myöhemmin rauhallisesti. Riidoissa ei myöskään kannata kaivella vanhoja asioita. Ei niin.
Toisaalta joskus voi lipsahtaa pahemman kerran primitiivireaktion puolelle. Ja sitten se on menoa! Se on se tunne, kun ei vain voi hillitä itseään ja raivontunne kasvaa jostain aivan mitättömän pienestä valtaviin mittasuhteisiin. Esimerkiksi eteisen sotkusta, kesken loppuneesta mehusta tai vääränlaisesta ilmeestä. Kun ollaan primitiivireaktion ytimessä, sieltä pois pääseminen on työn ja tuskan takana. Tästäkin on kokemusta. Mutta hyvä parisuhde kestää senkin.
Twiiteissä mainitaan, että hyvä parisuhde kestää oikeastaan mitä tahansa, kunhan pysytään luottamuksen rajoissa. Yhteisesti sovituissa käytänteissä.
No, mitä minulla oli annettavaa tähän keskusteluun? Miten minä vastasin twiittiin? Kirjoitin, että tärkeintä on ymmärtää, että elämä rakentuu arjen ympärille. Ja arki on hyvä. Ihan parasta. Lisäksi kirjoitin, ettei kannata puhua toisen suulla. Kannattaa aloittaa keskustelut, riidat ja kaikenlaiset dialogit mieluummin ”Minusta tuntuu, että…” kuin ”Sinä ajattelet, että…”. Jos keskustelisin tästä asiasta mieheni kanssa, hän todennäköisesti toteaisi, että tämä on minun Akilleen kantapääni. Että minä itse en ole kykeneväinen tätä oivallusta ja ohjetta aina noudattamaan. Minä puolustautuisin ja sanoisin ainakin yrittäneeni.
Ja se on totta. Tiedostan ja yritän. Kasvan ja kehityn.
Viimeisiä twiittejä lukiessani törmäsin parisuhteiden kannattelevuuden kaikkein tärkeimpään asiaan: tahtoon. Tahto on pitkän parisuhteen suurin salaisuus. Tahto rakastaa, tahto seistä rinnalla, tahto kunnioittaa, luottaa ja hyväksyä niin myötä- kuin vastamäessä.
Kunnes kuolema meidät erottaa.
Minna