Ekan ihan oikean arkiviikon parhaat
Tämän viikon parhaimmistoon lukeutuvat paluu arkeen, elokuun aurinkoiset päivät ja pimenevät illat, autonpesu-urakan aloittaminen ja siisti koti. Siistissä kodissa on uusi viikonloppukimppu, ja mieli on onnellinen. Se on pienestä iloinen ja onnellinen.
Olemme tällä viikolla laittaneet kuntoon kotimme alakertaa, joka on ollut remontin vallassa alkukeväästä saakka. Nyt alkaa näyttää siltä, että vihdoin tulee valmista. Muutamia hankintoja on vielä tulematta (ne on kyllä tilattu), mutta noineenkin alakerran tiloja voi hyvin käyttää. Hieman kolkkoa, mutta kaikkeen sopeutuu. Ja kun pääosa elämästä tapahtuu yläkerrassa, en ole viitsinyt liikoja murehtia. Toistaiseksi.
Toistaiseksi autonikin on siisti. Seuraava etappi on viedä se Turun Mestarin pesuun, jossa ammattilaiset kuuraavat auton ulkoa ja sisältä. Halvalla. Ennen siivouksen ulkoistamista minun piti kuitenkin ihan itse tyhjentää auto. Se ei ollut mikään ihan kevyt homma: autossa oli tavaraa tyttären luistimista hankkeen roll upeihin ja yhdistysroinasta erilaisiin juotavapulloihin. Lisäksi siellä oli – ihan oikeasti – kasapäin roskia. Aloitin niistä. Siinä olikin tälle viikolle tarpeeksi.
Miten on niin vaikeaa saada tyhjät vesipullot, purkkapaperit, pysäköintiliput ja kaikenlaiset kupongit kuljetettua pullonpalautukseen tai roskikseen? Miksi muuten melko siistille ja säntilliselle ihmiselle auton kunnossapito tuntuu ylivoimaiselta?
Ylioppilaskokelaan englannin harjoittelu ei sen sijaan olekaan ollut kovin ylivoimaista – hän on hoitanut tehtävänsä ja tonttinsa itsenäisesti, ja opettajakin on ollut tyytyväinen. Minä liikutuin saadessani viestin opettajalta. Fiilisten kysymisten jälkeen siinä sanottiin, että opettaja on luottavainen siitä, että ”ollaan oikeilla urilla, löydetty nuoren kanssa yhteinen sävel ja hyvä buugi opetukseen”. Lopussa luki ”Hyvä tästä tulee!” Pyyhin silmäkulmiani. Mietin hiljaa mielessäni, että olisivatpa kaikki kielten opettajat tällaisia nuorehkoja, ymmärtäviä ja osaavia tyyppejä. Sitten olin hetken ylpeä omastani.
Kahdeksanvuotias aloitti kolmannen luokan. Sen myötä hänkin pääsee englannin kielen oppimisen pariin ja on siitä valtavan innostunut. Hän on innostunut myös siitä, että heidän luokkansa on ns. yhdysluokka, jossa yhdistyvät kolmas ja ensimmäinen luokka. Ykkösiä on luokassa ihan pieni määrä, seitsemän, ja opettajia on tietyissä kokonaisuuksissa kaksi. Tämä on uutta, ja olen iloinen, että tyttö pitää järjestelyistä. Syksy näyttää, miten tämä käytännössä toimii. Ensimmäiset Wilma-viestit ovat olleet täynnä intoa ja innostusta, positiivista arkikerrontaa. Sen tämä opettaja kyllä osaa! Ja se jos jokin tarttuu myös lapsiin.
Virustartunnoilta sen sijaan olemme välttyneet ja olemme ostaneet kasapäin maskeja ja käsienpesusaippuoita ja desiä kotiin. Hamstraaminen on selvästi alkanut. Olen tarkka siitä, että kädet pestään aina sisään tullessa, ennen ruokailuja ja esimerkiksi kavereiden kyläilyjen jälkeen. Tästä on tullut arkinen tapa, eikä kukaan enää hirveästi kyseenalaista käytäntöjämme. Olen myös pintojen pyyhkijä – vaikka autoni on kuin kaatopaikka, kodin pinnat ja kahvat ja tasot ja kaikki ovat puhtaita.
Nyt korona-aikana pyyhin entistä enemmän niitä pintoja, joihin esimerkiksi lapset nojailevat tuon tuosta. Miksi pitää nojailla?
Työviikko sujui hyvin, syksystä tulee kiireinen mutta antoisa. Olemme suunnitelleet uusia kokonaisuuksia kollegojen kanssa, olen päivittänyt järjestelmiä ja alkanut lukea syksyn seminaareihin palautettuja opinnäytetöitä ja niiden suunnitelmia. Pidän etätyöstä, olen tottunut siihen. Osaan tauottaa ja suunnitella työt siten, etten ole iltapäivisin ihan puhki, niska jumissa ja mieli maassa. Hyvällä suunnitelmalla ja rutiineilla selviää tiukoistakin etärupeamista!
Viikonloppuna saimme aikuisten aikaa, kun kahdeksanvuotias pääsi mummon mökille ja yökylään. Me hoidimme muutamia remonttihommia ja -hankintoja, kävimme kiireettömästi kahvilla ja syömässä ystävien kanssa ja nautimme sunnuntaiaamusta kotosalla, kun siellä vallitsi rauha.
Keski-ikäisten hömpötyksiä.
Tähän on tultu.
Minna