Havaintoja ensimmäiseltä arkiviikolta
Meinasin kirjoittaa otsikoksi ”Ihan tavallinen arkiviikko”, mutta kumitin sen nopeasti ja vaihdoin tilalle nykyisen otsakkeen. Sillä viikko ei ole ollut ihan tavallinen, vaikka siinä monia tavallisuuteen viittaavia elementtejä olikin: koko ajan piti ehtiä johonkin, piti huolehtia kotilounas ja päivittää kalenteri, piti vastata sähköposteihin, piti keskittyä tekemiseen ja lopulta pyhittää lepohetki, pitää taukoa.
Pahin muistutus varsin tavallisesta arkiviikosta oli se, että vaikka lomaa on seitsemän viikkoa takana, ei pää pysy edes hetki sen jälkeen järjestyksessä. Tuttuun tapaani olin unohtanut vastata yleisurheiluviesteihin ja sen myötä ilmoittaa yhdeksänvuotiaan kisoihin. Sitten, kun ilmoittautuminen huolehditaan seuran puolesta, minä unohdan kisat. Missä pitää olla ja mihin aikaan? Missä ihmeessä on siitä kertova sähköposti? Mistä löytyy kilpailukalenteri, entä milloin syksyn treenit alkavat? Seuraava kompastuskiveni on Wilma-järjestelmä. En malta odottaa…
Siinä ensimmäinen havaintoni menneeltä viikolta. Pää ei pysy edes hetki loman jälkeen järjestyksessä.
Minulla on sähköinen kalenteri, ja ostin itselleni myös perinteisen paperisen kalenterin, mutta silti tuntuu olevan suuria vaikeuksia. Hankin tarroja ja muistilappuja, klemmareita ja kaikenlaisia kannustustikettejä kalenterin sivuille. Jään odottamaan, josko se tästä. Hiljalleen.
Toinen havaintoni koskee perheen ruokapolitiikkaa. Kun kaikki kotona-asujat ovat paikalla, ruokaa kuluu yllättävän paljon. Menekki hieman laski, kun yhdeksänvuotias aloitti koulun keskiviikkona. Enää pitää taikoa kolmelle lounasta. Lukumäärä olisi vain kaksi, mutta Matruusin jäätyä kotilomille lievien koronajälkioireidensa vuoksi se pysyttelee edelleen kolmessa. Usein lounasta syö kuitenkin vain kaksi etätyöaikuista – Matruusi nukkuu kotilomillaan ensin yhteen ja herää sitten verkkaisesti syömään aamiaista. Enää yksi lomajakso. Sitten alkavat loppusota ja jotkin muut perinneriitit, ja lopulta edessä on paluu siviiliin. Liki kymmenen kuukautta menee kyllä yllättävän nopeasti. Se voisikin oikeastaan olla kolmas havaintoni.
Esikoinen on toipunut koronasta, ja me olemme huokaisseet. Tauti ei ainakaan toistaiseksi äitynyt vakavaksi. Oireinen hän oli, ja lihas-, nivel- ja pääkipu oli voimakasta, flunssanoireet ilmeiset ja makuaisti meni. Muutaman päivän kuumeilu sai oleskelemaan makuuasennossa, mutta viidennen vuorokauden kohdalla jalat jo kantoivat.
Nyt, kun lähipiirissä on ollut varsin monta koronapositiivista, olen havainnut, että kovin on tauti erilainen eri kantajilla.
Keskiviikkona alkoi yhdeksänvuotiaan neljäs vuosiluokka. Kävimme tiistaina hankkimassa koulutarvikkeita, kyniä, kumeja ja sen sellaista, sekä muutamia uusia vaatteita alkusyksyyn. Yhdeksänvuotias sovitti uusia vaatteitaan peilin edessä ja päätyi lopulta pinoamaan ne kaikki pianon tuolille odottamaan aamua. Pelkäsin, että valinnasta tulisi vaikea… Ensimmäisen päivän vaatevalinta oli kuitenkin ihmeen helppo: sininen puolihame, vaaleanpunertava yläosa ja uudet kengät. Sitten tukka yläponnarille ja reppu selkään!
Katson hymyilevää tyttöä ovelta, vilkutamme. Sinne meni. Aika kiitää. Vastahan tuo syntyi.
Kohta minun täytyy opetella kirjoittamaan ”kymmenenvuotias”, kun puhun hänestä. Syyskuussa on täyskymppijuhlat. Tai ainakin syntymäpäivä, jos juhlista ja juhlavieraista ei vielä ääneen uskalla puhua.
Työarjesta sen sijaan uskaltaa puhua: on ollut mukavaa palata arkeen. Oli kiva huomata, että muistin käyttäjätunnukset ja salasanat. Ensimmäiset kaksi päivää perkasin sähköposteja ja päivitin kalenteria, jaoin opinnäytetöiden ohjausaikoja ja perehdyin uusin silmin syksyn lukujärjestykseen. Kolmantena päivänä olin jo täydessä vauhdissa niin opetus- kuin hankehommissakin. Tästä se taas lähtee!
Ihan tavallinen arki.
Kouluvaatekasa.
Pakattu reppu.
Illan vimeiset auringonsäteet.
Arki voi alkaa.
Tähän on tultu.
Minna