Primitiivireaktio vie äitiyden äärirajoille
Tiedätkö sen tunteen, kun viiden minuutin sisällä kotiin saapumisestasi, eteisen raivattuasi, vessan vedettyäsi ja keittiön pöytätason siistittyäsi yksi tahtoo rahaa ja toinen vääntää siitä, pitääkö ulos pukea ulkohousut ja voiko läksyt siirtää huomiselle? Olet tuskin ehtinyt heitä sanomaan, kun kompastut kenkiin, reppuihin ja pyykkikasoihin. Olet laskenut kymmeneen ja hengitellyt rauhallisesti sisään ja ulos. Ja sama alusta. Tunnistatko tilanteen?
Näissä tilanteissa, aina säännöllisesti tietyn ajanjakson välein, jonkinlainen alkukantainen itseään ja omaa reviiriään puolustava otus herää sinussa. Takana on pitkä työviikko, edessä vielä pidemmältä tuntuva, arkirutiinit katkaiseva viikonloppu. Päässä kihisee, sydän hakkaa, kädet puristuvat nyrkkiin. Kohta räjähtää.
Primitiivireaktio. On kuin viha ja raivo vyöryisivät ylitse hyökyaaltona, jota ei vain voi mitenkään pysäyttää.
Pahinta on, kun lähtee mukaan lapsen tai aikustuvan nuoren kanssa mellastamiseen – yhtäkkiä sitä löytää itsensä kinastelemasta tai huutamasta kilpaa jostain jonninjoutavasta. Toivotonta. Aikuisena sitä pitäisi pystyä hillitsemään itsensä, mutta primitiivireaktio on asia erikseen: se vie mennessään. Se on niin alkukantainen, äitiyden tai vanhemmuuden äärirajoille vievä reaktio, ettei minkäänlainen aikuisharkinta ehdi sitä kontrolloimaan.
Mutta eihän hyvä äiti raivostu?
Raivostuu. Lapsen ja nuoren jokainen kasvuvaihe haastaa vanhempia. Pienenä lapsi on riippuvainen huoltajastaan ja harjoittelee elämää tahtomisellaan, nuoret taas pyrkivät itsenäistymään ja irrottautumaan vanhemmistaan. Kaikkeen tähän lapsi ja nuori tarvitsee peilin, jonka kautta nähdä oma kasvava itsensä.
Tuo peili on useimmiten äiti. On siis ihan selvää, että erityisesti väsyneenä ja kuormittuneena joskus hermostuu.
Aggressio on osa terveen ihmisen tunnemaailmaa. Aggression tunteeseen liittyy usein monia muita voimakkaita tunnelatauksia, kuten raivoa, häpeää, kateutta, pettymystä, toivottomuutta tai surua. Viha ja raivo taas liittyvät olennaisesti ihmisen sisäiseen tunne- ja käyttäytymissäätelyyn. Niiden avulla ihminen havaitsee itselle tärkeitä asioita, omia rajojaan ja tarpeitaan sekä asioita, joita ei siedä tai hyväksy.
Muistan aina erään lastenpsykiatrin sanat siitä, että tasapainoisessa ja välittävässä kodissa kaikki tunteet ovat sallittuja. Ketään ei toki saa satuttaa, ja sanojaan voisi hieman harjoitella harkitsemaan, mutta vihainen saa olla. Lisäksi on upeaa, jos perheessä osataan pyytää anteeksi. Se on pieni, mutta elintärkeä sana, jonka tulisi löytyä jokaisen lapsen, nuoren ja aikuisen sanavarastosta. Sen käyttö on sallittua!
Tiedätte varmasti myös sen hetken, kun kaksi minuuttia primitiivipurkauksen jälkeen omatunto ja järki huutavat kilpaa. ”Miksi minä alennuin tähän?”
Se on se kohta, jossa on hyvä kääntyä kannoillaan ja pyytää anteeksi. Ja jos voimavarat riittävät, voi vähän selittää hermostumisen syytä niille perheenjäsenille, jotka eivät sitä ehkä rivienvälistä ymmärtäneet. Myös omien toimintatapojen tarkastelu auttaa kehittymään riitelyssä ja raivon tunteessa. Yli 21 vuotta äitinä, 25 vuotta parisuhteessa ja 20 vuotta avioliitossa ovat opettaneet paljon niin itsestä kuin lapsista ja miehistäkin.
Paras oppi, jota olen jo (ajoittain) osannut viimeisen viiden vuoden ajan käyttääkin, on ammennettu viisaalta aviomieheltä. Se menee näin: ”Älä lähde tuohon veivaamiseen mukaan”. Joudun lisäksi melko usein muistuttamaan itselleni, että minä riitän. Vaikka perusiloisena ja optimistina välillä v*tuttaakin.
Kaikki tunteet ovat sallittuja.
Tähän on tultu.
Minna