Kaksi viiden tähden kirjaa, kaksi huikeaa lukukokemusta
Kun kirja koskettaa, se koskettaa. Se jää mieleen, ja lukemisen jälkeen on vaikea palautua maanpinnalle. Vielä vaikeampaa on tarttua uuteen kirjaan – voisiko se koskaan yltää viiden tähden teoksen tasolle ja tarjota vastaavan luku- tai kuuntelukokemuksen?
Olen aiemmin kirjoittanut hyvistä kirjoista, koskettavista kirjoista ja melkein järjen vieneistä kirjoista. Niistä yksi on Hanna Brotheruksen Ainoa kotini. Pitkään ajattelin, ettei mikään kirja koskaan voisi yltää samalle tasolle. Koskaan. Ikinä.
Sitten tartuin lukuisista suosituksista Meri Valkaman Sinun, Margot -teokseen. Ja olin melkein ensiriveiltä myyty.
Tämän kirjan pääosassa ovat muistaminen ja menneisyys. Se yhdistää henkilökohtaisia muistoja laajempiin, kansallisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirjan päähenkilö Vilja on nuori nainen, jonka isä kuolee. Isän asunnosta löytyy nippu kirjeitä Margot-nimiseltä naiselta. Viljan äiti ei suostu kertomaan kirjeistä mitään, joten Viljan on matkustettava Berliiniin selvittämään, keneltä kirjeet ovat.
Meri Valkaman esikoisteos on pysäyttävä, koskettava ja tunnelmallinen, yhteiskunnallisestikin merkittävä. Sen kerronta on taidokas ja etenee eri tasoissa. Kertomus avautuu kirjan edetessä, ja tuoksut, tunteet ja kosketukset voi miltei itse tuntea. Henkilöhahmot on rakennettu taiten, punainen lanka kulkee kirjan alusta (puolentoista tunnin jälkeen pääsin kunnolla kyytiin!) sen loppuun. Niin väkeviä ovat rakkaus, ystävyys ja muistot.
Teksti on sujuvaa ja soljuvaa. En ihmettele, että tämä on palkittu kaunokirjallinen teos. Viisi tähteä ja vahva lukusuositus.
Margotin jälkeen pohdin pitkään kirjan päähenkilöitä, tematiikkaa ja teoksesta tarttuneita tunteita – minun oli jopa ikävä tiettyjä kirjan henkilöhahmoja. Pohdin, voisiko seuraava kirja koskaan yltää tälle tasolle. Tuntuisiko mikään äänikirjahyllystä valitsemani miltään tämän jälkeen? Saman koin viime vuonna Ainoa kotini -teoksen jälkeen. Ja silloin sille olikin hankala löytää vertaistaan. Yksikään kirja ei puoleen vuoteen ravistellut niin syvältä!
Mutta. Kahden hengen kirjakerhomme toinen jäsen lähetti viestin, jossa hän ehdotti meille kirjaksi Johanna Holmströmin Sielujen saari -teosta. Se sijoittuu Seiliin, ja me olimme aiemmin lukeneet Pullopostia Seilin saarelta -kirjan ja tykästyneet sen maisemiin, kerrontaan, aikaan ja ihmisiin. Rohkeasti päätimme tarttua myös Holmströmin vuonna 2017 kirjoittamaan ja tositarinoihin perustuvaan Sielujen saareen.
Ja se kannatti: jälleen viiden tähden kirja ja huikea lukukokemus.
Kirja on koskettava tarina ihmiskohtaloista vuosisadan takaa. Sen kaunis ja oikeellinen suomen kieli lumoaa lukijansa. Holmström kirjoittaa puhtaasti ja taiten. Olin myyty ensiriveiltä ja koukussa vartissa. Romaani kertoo kolmen naisen tarinan: Kristinan, joka lapsivuodemasennuksen kourissa surmaa lapsensa, Ellin, joka tekee karkumatkan epäsopivan miesystävänsä kanssa ja leimataan mielisairaaksi, ja lopulta on Sigridin, hoitajan, jonka lempeään ja lujaan turvaan monet potilaat hakeutuvat.
Kirjassa seurataan näiden kolmen naisen kohtaloa ja Seilin historiaa noin sadan vuoden ajalta. Holmström kirjoittaa vangitsevasti, ja Seilin saaren tapahtumat, naisten hädän ja hämmennyksen voi tuntea luissa ja ytimissä. Kirjailijan kerronta on rauhallinen, houkutteleva ja konstailematon. Holmström antaa näkyvästi ja taidokkaasti tilaa teoksen päähenkilöille. Seilin saaren luonto piirtyi vahvasti mieleen. Omenapuut, ruusupensaat, kallioihin iskevät laineet sekä onnelliset kesähetket Tyttökalliolla olivat vahvasti läsnä läpi teoksen.
Mieltä jäi kuitenkin kaihertamaan yksi kysymys: Miten elävä ihminen voidaan unohtaa?
Tähän on tultu.
Minna