Viikon paras: selvisin hengissä!

Tämän viikon ehdottomasti parasta oli se, että selvisin hengissä. Viikko oli ylivoimaisesti syksyn tiukin ja siten kuormittavin. Parhautta olivat lisäksi lapsen negatiivinen koronatesti ja rentouttava viikonloppu viikonloppukimppuineen, kahvitteluineen ja vaunulenkkeineen.

Huh.

Nämä kolme kirjainta kuvaavat ehkä parhaiten kulunutta, kohta taakse jäänyttä viikkoa. Uusien opiskelijoiden aloituspäivät, sadat sähköpostit ja päällekkäisyydet hanketöiden kanssa saivat hetkittäin pohtimaan, mahdanko selvitä hengissä. Näiden lisäksi päiviin oli pakko mahduttaa tapaamisia, jotka eivät sopineet mihinkään muuhun ajankohtaan.

Yritin tasapainottaa kiireen tuntua lyhyilläkin tauoilla, riensin lenkille tai kauppaan aina, kun se oli mahdollista. Hengittelin ja hoin itselleni, että tästäkin viikosta selvitään.

Kaiken kukkuraksi kahdeksanvuotias sairastui syysflunssaan. Jota tietenkin koronaksi oli syytä epäillä – 0,3 prosentin todennäköisyydellä. Kävimme kuitenkin testeissä ja saimme kahdessa vuorokaudessa negatiivisen tuloksen. Oireet lievenivät ja lapsi pääsi kahden arkivuorokauden ”karanteenin” jälkeen palaamaan kouluun. Tästä olin omissa kiireissäni erityisen iloinen.

Iloinen olin myös hankkeessa alkaneesta kampanjasta, joka keräsi laajan mediahuomion. Saimme antaa lehtihaastatteluja ja olla kuvattavina, yksi radiojuttukin tehtiin! Näissä hetkissä väsymys väistyy ja onnen (tai onnistumisen) tunne valtaa mielen. Näissä hetkissä tuntuu, että on projektipäällikkönä ja projektitiimissä tehnyt vaikuttavaa työtä.

Englannin kirjoituksiin valmistautuva ylioppilaskokelaskin on tehnyt hyvää työtä: intensiivinen opiskelu on jatkunut kahdesti viikossa kotiopettajan kanssa, kirjoitelmien pistemäärä on noussut selkeästi ja kokeen tekemisen niksit alkavat olla selvillä. Enää puolitoista viikkoa h-hetkeen.

Kahdeksanvuotiaan vuoden tärkeimpiin lukeutuva hetki alkaa myös olla käsillä, kun syyskuun loppupuolen syntymäpäivä lähestyy. Hän on touhunnut synttäripäiväänsä alkukeväästä lähtien, ja tällä viikolla varmistimme synttäreiden viettopaikan. Pian yhdeksänvuotias tahtoo kiipeilemään ja askarteli kieli keskellä suuta kutsuja kavereilleen. Tästä alkaa jokapäiväinen ”vielä niin ja niin monta yötä synttäreihin” -keskustelu.

Viikon kruunasi sunnuntainen vaunulenkki hyvän ystäväni ja hänen neliviikkoisen vauvansa kanssa. Kyllä oli mukavaa. Samalla unohtui viikon kiireet ja stressi – vauvoilla on ihmeellinen vaikutus ihmismieleen!

Viikosta siis selvittiin. Kiitos tästä kuuluu hyvälle, osaavalle työtiimille ja yhteen hiileen puhaltamiselle. Kollegan puhelu ja yhteinen aamukahvi Teamsissa tekevät joskus terää. Siinä sitä huomaa, että samassa veneessä ollaan. Myös tsemppaukset ja yksi homma kerrallaan -mentaliteetilla oli varmasti vaikutusta.

Huh.

Tähän on tultu.

Minna