Havaintoja ja huomioita syyslomaviikolta
Kulunut viikko on opettajan työssäni vapaajakso, opiskelijaelämässäni itsenäisen työn viikko. Molemmat voidaan tulkita myös lomaksi, syyslomaksi. Hassua, miten moninaisia ja monimutkaisia käsitteitä saamme luoduksi yhdestä nelikirjaimisesta suomenkielisestä sanasta. Se voikin olla tämän syyslomaviikon ensimmäinen havainto tai huomio, ihan kumpi tahansa!
Vietimme syyslomaa yhdessä yksitoistavuotiaan kanssa – hänen Wilmastaan tarkistin, että peruskoulussa tätä ajanjaksoa kutsutaan vielä lomaksi. Melko perinteistä ja kotoista.
Perinteistä on ollut yhdessä viettämämme aikakin. Olemme kotoilleet, ulkoilleet, piirtäneet, lukeneet ja tehneet hyvin kevyesti kotitöitä. Olemme leiponeet sämpylöitä kahtena iltana. Omaan viikkooni on mahtunut myös muutamia opiskelutöitä, joten itsenäisen työn viikon määritelmä on sopinut hyvin kohdalleni.
Yksitoistavuotias on päässyt seikkailuille kotikaupunkiinsa, leffaan, shoppailemaan ja tramppaparkkiin, perjantaina hän piipahti isovanhempiensa kanssa Sauvossa ihmettelemässä kurpitsoja.
Niin tuntuvat tekevän nyt kaikki. Paitsi minä. Minulle riittää se, että saa ihailla niitä lukuisien kavereideni somessa.
Minua on viihdyttänyt Hanna Brotheruksen Henkeni edestä -äänikirja, jonka kirjailija lukee itse. Olin vaikuttunut ensi minuuteilta ja pitkin viikkoa himmailin kirjan kanssa, sillä en tahtonut, että se loppuu. Olin koukussa.
Olimme yhdessä yksitoistavuotiaan kanssa keramiikkakurssilla. Ensin hän ei halunnut mukaan, mutta lopulta hän ilmoitti, ettei jäisi mistään hinnasta pois. Kurssilla oli mukavaa ja rentouttavaa, molemmat iloitsimme ääneen kokemuksestamme – ensi viikolla uudestaan! Keramiikkakurssista kerron myöhemmin lisää.
Koska olen saanut yksinäistä aikaa ja aikaa irti lapsen kanssa lomailusta, olen haahuillut ja olla möllöttänyt, koittanut ottaa syyslomasta kaiken irti. Aamuisin olen herännyt tuntia myöhemmin kuin perusarkena, ja kotitreenin olen villisti tehnyt muutaman kerran päiväsaikaan. Melkoista.
Hullutteluksi on mennyt perjantainakin: siirsimme puolison kanssa karkkipäivän lauantailta perjantaille. Muutaman herkun jälkeen pohdin, miksi edes syön karkkia. Siitä tulee aina ja joka kerta vatsa kipeäksi ja ruusufinni aktiiviseksi.
Hiljaisessa kodissa on tunnelmaa. Maadoitun. Minulle tulee tunne, että välillä on hyvä olla yksin. Kukaan ei halua eikä vaadi mitään, eikä kenelläkään ole jatkuvasti asiaa minulle. Saan olla, mennä ja tehdä, kuten itse haluan. saan elää hetken vain itselleni. Idyllistä.
Tätäkö se on, kun lapset kasvavat, lentävät pois pesästään, aikuistuvat? Tätäkö se on, kun voi syödä jonkun toisen äidin tekemää pinaattikeittoa sekä lounaaksi että päivälliseksi suoraan valmisruoka-astiasta?
Harakat ja mustarastaat kiipeilevät puiden oksille ja syövät sieltä jotain. Ystävälenkille pohdimme, mitähän puun pinnassa mahtaa olla. En ole koskaan ennen nähnyt harakkaa roikkumassa puussa.
…enkä arktisia susia pyydystämässä myskihärkiä. Perjantaina pysäytin itseni luontodokumentin äärelle. Opin muun muassa, miksi sudet jahtaavat härkälaumaa ja miten ne ruokkivat pentujaan saalistamallaan kohteella. Totesin ääneen puolisolleni, että luontodokumentteja pitäisi katsoa enemmän.
Enemmän pitäisi antaa aikaa myös ajatuksilleen, luonnolle ja luonnossa kuljeskelulle. Pohdin maanantaina Aleksi Korhosen kanssa Turvacast-podcastissa työhyvinvointia ja sivusin yhdessä kohdassa metsää hyvinvoinnin tuottajana. Se ei ole mikään pilipali-juttu!
Pilipalia ei ole myöskään paperinen aikakausilehti. Tilasin palautumishetkiini ja syysarjen iloksi pitkästä aikaa ihan oikean paperisen lehden. Me Naiset tipahtaa kerran viikossa luukusta lokakuusta maaliskuun loppuun. Kun menneellä viikolla tartuin tuoreimpaan lehteen ja kupilliseen kuumaa kahvia, nyökyttelin – tämä on virkistävää vaihtelua ja leppoisaa tauottelua!
Tähän on tultu.
Minna