Aamupuurokattauksia ja muutama muu viikon paras juttu
Takana on jälleen yksi tammikuinen viikko, ensi viikolla alkaa helmikuu. Aika kiitää, mutta onneksi olen (ainakin toistaiseksi) pysynyt perässä. Juuri nyt eletään omalla kohdallani ruuhkaviikkoja: työssä on paljon meneillään, monta asiaa, jotka vaativat joko ideoinnin, alkuun saattamisen tai loppupisteen piirtämisen, motivaatiotönäisyn tai armotonta näppäimistön nakuttelua dead lineen pääsemikseksi. Ohjauksia, opetusta ja hanketyötä.
Kotirintamallakin on hulinaa, sillä viime viikolla harrastusten ja omien menojen lisäksi vietettiin Matruusipojan synttäreitä. Vaikka hän on muuttanut jo pois kotoa, on kiva juhlistaa merkkipäivää yhdessä.
Yksi viikon parhaisiin yltävä juttu oli ehdottomasti aamupuuro. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, aamupuurobaarikokeilumme on monella tavalla hyvä juttu. Viikon aikana keitin kaikkiaan viitenä aamuna puuroa, jonka jokainen meistä kolmesta saman katon alla asuvasta syö hieman eri tavalla: yksi kelpuuttaa sellaisenaan ja lorauttaa maitoa sekaan ja ottaa hedelmiä tai marjoja toiselle lautaselle, toinen laittaa sekaan mustikka- tai mansikkakeittoa ja lappaa päälle kourallisen marjoja. Minä syön puuron puurona pelkällä margariinisilmällä. Hyvin toimii, ja vatsa täyttyy! Aamupuurobaarista kirjoitan tuonnempana oman postauksensa.
Alkuviikon olin tiiviisti työn äärellä, tuntui, ettei töistä pääse kunnolla irti iltapäivisin. Onneksi lapsen harrastukset ja omat menot takasivat sen, että kone sulkeutui neljältä. Olen ihminen, joka nauttii siitä, että ympärillä tapahtuu ja esimerkiksi työssä on riittävästi tekemistä, siksi en valita kiireistä.
Parasta oli, kun noin neljän kuukauden jahkailun ja viivyttelyn ja tekosyiden jälkeen perjantaina kävelin kampukselle, pistäydyin it-tukipisteeseen ja vaihdoin tietokoneeni. Entinen oli todella tiensä päässä – akkukohta irvisteli (räjähdysvara!), s- ja a-näppäimet olivat irti, enter ei oikein toiminut, akku kesti ilman johtoa noin viisi sekuntia. Totta joka sana. It-asiantuntija hääräsi puolisen tuntia kaiken tiedon ja tiedostojen siirtämisen parissa, ja sitten pääsin kävelemään takaisin kotiin etäopetuksen pariin. Kyllä on kiva, kun on toimiva kone!
Torstain tienoilla havahduin siihen, että en enää hengästy puhuessa, pystyn hengittämään syvään ilman haasteita, syke nousee normaalisti treenin ja lenkin aikana, hikoilen. Iho on yhtäkkiä parempi kuin aikoihin. Rautainfuusiosta on viikko. Nyt alan huomata vaikutuksia. Näin se meni viimeksikin. Hymyilyttää.
Matruusipojan syntymäpäivää vietettiin torstaina. Kaksikymmentäkaksi vuotta. Joka kerta sitä pysähtyy tämän äärellä. Milloin lapsista kasvoi näin isoja? Työpäivän jälkeen menimme koko perheen voimin syömään turkulaiseen Pippurimyllyyn. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.
Matruusipojan syntymäpäivä vietettiin myös lauantaina ja sunnuntaina. Lauantaina hän kokoontui kavereineen TPS-Lukko-jääkiekkopeliin, johon olimme järjestäneet yllätyksen. Heitä kuvattiin screenille, onnittelulaulu soi ja kuvaan ilmestyi onnitteluteksti. Keskimmäisemme ei oikein pidä huomion keskipisteenä olemisesta, mutta tämä yllätys ei ollut (juhlinnassa mukana olleen isoveljen mukaan) häntä hirvittänyt.
Sunnuntaina olimme kutsuneet minun isovanhempani ja vanhempani kotiimme kylään ensimmäisen kerran. Kyllä. Korona vei liki kolmeksi vierailut ja kyläilyt, mutta nyt päätimme napata kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Aamupäivä kului kaupassa käydessä, siivoillessa ja tarjoiluja valmistaessa, iltapäivällä kestimme vieraita.
Elämä on yhtä juhlaa. Joskus.
Tähän on tultu.
Minna