Rintaa puristava tyhjyys, onnenkyyneleet ja muut viikon tunnepitoiset hetket
On kesäkuu. Hämmästelen jokaisen kuukauden alussa sitä, miten nopeasti edellinen kuukausi onkaan mennyt. Niin teen nytkin: kylläpä aika rientää. Kesäkuiselta ei kyllä tuntunut, sillä ulkona puhaltaa pohjoistuuli ja taivaalta sataa alas jotain rännäntapaista. Kasvihuoneen luukut ovat pysyneet melko visusti kiinni, ja jopa lenkille on pitänyt pukea kaulahuivi ja sormikkaat ylle.
Menneeseen viikkoon on mahtunut monenlaisia tunteita. Lopetin harjoittelun (siitä lisää ensi viikon blogissa) Helsingin Sanomissa ja kärsin rintaa puristavasta tyhjyyden tunteesta. Oli – ja on edelleen – niin kova ikävä toimitukseen ja toimitustyöhön, että puristun. Paluu omaan työhön oli ihan mukavaa, mutta oltuani niin pitkän pätkän muualla, en tiedä, hellittääkö tämä tunne ihan hetkeen.
Liikutuin siitä, miten minut toivotettiin tervetulleeksi takaisin omaan työhöni: ”Jotain puuttuu, kun Minna puuttuu”. Melko nopeasti olin olennaisen äärellä, nakuttelemassa sähköposteja, arvioimassa opinnäytetöitä ja palaveeraamassa hanketyöryhmässä. Nautin ja tunsin suunnatonta iloa, kun torstaina kävelin kampukselle. Minulla ei ollut kiirettä, vaan sain nauttia raikkaasta ilmasta ja liikunnasta heti aamutuimaan ja uudestaan iltapäivällä. Nuuhkin ilmaa ja totesin, että varsin mukavaa se on tämäkin.
Liikutuksen tunne ei jäänyt tähän: lauantaina vietimme yksitoistavuotiaan kevätjuhlaa Vartiovuoren kesäteatterilla. Kevätjuhla on koskettava hetki, jonkinlainen uuden alku ja vanhan päätös. Lapset laulavat, opettajat näyttävät onnellisilta kesälomille lähtijöiltä, tunnelma on kevyt ja jollakin tavalla odottava. Joka vuosi suvivirren aikaan silmät kostuvat takuuvarmasti. Niin nytkin.
Kevätjuhlasta suuntasimme perinteiselle kaupunkikierrokselle. Minä suuntasin kampaajalle, ja tytär pääsi toiveensa mukaan lounaalle hampurilaisravintolaan. Aterioinnin jälkeen hän hyppäsi isoimman veljensä kyytiin ja hoteisiin, ja minä sain kampaajakäynnin jälkeen käydä itsekseni vielä kahvilla ja kukkakaupassa. Luksusta.
Iltapäivälläkin sain fiilistellä itsekseni lapsen yleisurheiluharjoitusten aikaan. Lenkkeilin, kuuntelin äänikirjaa, tein iltapäiväruokaa ja nautin olostani siivotussa kodissa uutta kaunista viikonloppukimppua ihaillen. Miten pienestä ihminen voikaan olla onnellinen…
Sunnuntaina heräsin aurinkoiseen aamuun. Vaikka ulkona oli kylmä, iloitsin kesäisestä tunnelmasta. Viimeistelin viikkosiivouksen vaihtamalla lakanat ja kuuraamalla kylpyhuoneet. Kävin ystävän kanssa lenkillä ja tein kotitreenin. Iltapäiväruoaksi teimme yksitoistavuotiaan kanssa lihapullia. Enää viikko töitä, sitten lomalle. Pitkälle lomalle.
Tähän on tultu.
Minna