Viikon parhaat: Havaintoja menneeltä viikolta

Voikukat ovat yhtäkkiä kukkineet, jäljellä ovat haituvapäiset siemenpallot. Amppelimansikassa on mansikan alut, kesän ensimmäinen erä retiisejä alkaa olla sadonkorjuuvaiheessa, ulkona ei enää jokaisella lenkillä tarvitse pitkähihaista, sain kuin sainkin valmiiksi äitini 70-vuotislahjan ajoissa. Kesäloma tulee tarpeeseen, vaikka hiljentäminen juuri nyt tuntuukin kummalliselta. Kokosin viikon parhaat havaintoina menneeltä viikolta.

Alkuviikosta kävelin kampukselle. Olin varma, että kuulin monen puun latvasta jonkin linnun poikasen laulua. Tai huutoa se pikemmin oli. Lintubongarina havaitsin myös lokit. Ne liitelivät uhkaavasti, ja minä pelkäsin kuollakseni niiden hyökkäystä.

Sähköposti ei kilkuttanut enää kuten aiemmin. Kaikki taitavat hiljentyä kesään. Juuri, kun tämän ajatuksen päästää valloilleen, alkaa sähköposti kilkuttaa. Sain vastailla viime hetken pyyntöihin, tarkastuksiin ja varmistuksiin.

Yhtenä aamuna pääsin aamulenkille heti seitsemän jälkeen. Hymyilin ja huokailin. En muistanutkaan, miten mukavia aamulenkit ovat. Tein kotitreenin perään ja olin melkein uudesti syntynyt koko päivän.

Aamulenkillä havaitsin, että voikukat ovat yhtäkkiä haituvapäisiä siemenpallosia. Sireenit ovat kukassaan. Havahduin ajatukseen siitä, että tämäkään kesä ei kauaa kestä.

Kastellessani kasvihuonetta ja sen vieressä roikkuvaa amppelimansikkaa, ilahduin: mansikassa on ihan oikeat pienet mansikat ja kasvihuoneen jokaisesta istutetusta rivistä on alkanut pilkistää vihreää. Retiisit ovat sadonkorjuuvaiheessa tuota pikaa.

Viikko on ollut yksitoistavuotiaalle ensimmäinen lomaviikko. Onneksi on oma äiti, joka on puuhaillut tytön kanssa hetkittäin, jotta saan hoidettua omat työni kunnialla maaliin. Huomasin jossakin vaiheessa viikkoa pohtivani, että meillä on (jälleen) pitkä kesä yhdessä edessä…

Äitini täyttää juhannuksen tienoilla 70. Syntymäpäivää juhlistettiin lauantaina. Ehdin kuin ehdinkin kasata lahjan kokoon, tehdä touhuista videokoonnin ja paketoida kuvittamani pienen kirjasen.

Olimme koko perheen voimin salaa istuttamassa äidilleni perheomenapuun mökille. Se oli iloisin ja ihmeellisin reissu pitkään aikaan – en muista nauraneeni niin paljon oman nelikkoni kanssa ikinä. Kun nyt muistelen tuota torstaipäivää, alkaa itkettää. Muistan väitöskirjani kiitossanoista ne tärkeimmät: ”You four are my everything”.

Lauantaina kävellessäni toimitsijahommiin olin pukeutunut urheilutakkiin. Se oli aivan liikaa. Oli kesäistä, ja minä olin hetken ihan äärionnellinen.

Olin äärionnellinen myös tavatessani äitini 70-vuotisjuhlissa isovanhempani, enoni vaimoineen sekä kummitätini puolisoineen. Juhla sujui mukavasti, ja meillä kaikilla oli mukavaa. Sain yllätettyä äidin. Yllätyin siitä hieman itsekin.

Ensi viikolla alkaa loma. Olen hieman kummastunut vielä tämän äärellä, sillä ehdin olla vain vajaat kaksi viikkoa omassa työssä ennen kesälomaani. Mutta ollakseni rehellinen, tämä loma tulee nyt tarpeeseen, vaikka hiljentäminen kummalliselta tuntuukin. Siirsin hiihtolomani elokuulle enkä siis ole lomaillut koko vuonna lainkaan.

Nyt on aika olla ja ihmetellä, aika hengitellä ja muistella parasta kevättä ikinä.

Tähän on tultu.

Minna