Täydellinen kesälomapäivä
Kuten olen maininnut, opettajanlomani on pitkä. Kun lomailee muutaman kuukauden (lapsen kanssa yhdessä), tietää lomailleensa. Tarvitsenkin kuukausiin, viikkoihin ja päiviin tekemistä, liikkumista, ihmettelyä, suunnitelmia ja aivan tietynlaisen lomarytmin.
Eräänä kauniina ja aurinkoisena päivänä sain viettää lomapäivän, joka oli mielestäni täydellinen. Hymyilin vielä nukkumaan mennessäni tälle erityisen onnistuneelle päivälle.
Millainen sitten on täydellinen kesälomapäivä?
Herään ilman herätyskelloa. Mies nukkuu vielä, ja yksitoistavuotias on ollut yön mummolassa. Kello on varttia vaille kahdeksan, eikä minulla ole kiire minnekään. Loikoilen sängyssä ja kuuntelen kirjaa kuulokkeilla, jotta mies ei heräisi. Puoli yhdeksältä miehen herätyskello soi, ja minäkin päätän nousta ylös.
Suuntaan oitis keittiöön, lataan kahvinkeittimen ja noukin jääkaapista tarvittavat voileipätarvikkeet keittiön tasolle. Kahvin poristessa valitsen mukit ja lautaset aamun fiiliksen mukaan. Paahdan kauraleipiä, voitelen ne ja laitan päälle kalkkunaleikkelettä, juustoa ja kurkkua. Istumme puolison kanssa yhdessä aamiaispöytään. Luemme uutisia toisillemme ääneen. Välillä tutkimme niitä itseksemme hiljaisuudessa. Minä päätän kirjoittaa hetken blogijuttua, mies suuntaa nopeasti suihkuun ja aloittaa työpäivänsä etänä kotoa. Minä siistin keittiön.
Aurinko paistaa. Avaan terassin oven ja nuuhkin kesäistä ilmaa. Kastelen terassikukat ja samalla omat varpaani. Kuivattelen niitä hetken ennen takaisin sisälle menoa. Kello on kymmentä yli yhdeksän. Petaan sängyn, tuuletan makuuhuoneen ja päätän joutessani – ja omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni – tehdä kahvakuulatreenin jo aamulla. Extempore-treeni toimi, ja siitä jäi hyvä fiilis koko päiväksi!
Treenin jälkeen käyn pikasuihkussa, suin itseni kuntoon, pukeudun kesämekkoon ja lähden päivän ainoalle sovitulle menolle, lounaalle ystävän kanssa. Tapaamme pitkästä aikaa, ja se kutkuttaa mieltäni. Päätän ajaa keskustaan pyörällä, hakea viikonloppukimpun ja tutkia alennusmyyntien tarjontaa.
Viilletän fillarillani keskustaan. Laitan korvilleni äänikirjan ja poljen. Kaikki tuntuu kevyeltä, ei ole kiire minnekään, ja saan elää hetken vain itselleni ja itsekseni. Parkkeeraan pyörän pääkirjastolle, lukitsen sen ja kävelen kukkakauppaan. Tilaan viikonloppukimpun, vaikka on tiistai. Kaksi viikonloppua on jäänyt välistä matkojen vuoksi, ja seuraavanakaan lauantaina emme olisi kotona. Jätän kukkakimpun kaupan kylmiöön oman kaupunki- ja lounasretkeni ajaksi. Haen sen, kun lähden pyörällä takaisin kotiin.
Haahuilen hetken kaupungissa, ihmettelen kesäistä Aurajokirantaa ja katselen kahviloissa istuskelevia ihmisiä. Päätän kävellä lounastreffeille. Meillä on ystävän kanssa mukavaa, juttu luistaa ja aikaa kuluu yllättävän paljon. On ihanaa, kun takaraivossa ei ole tunnetta, että kohta pitäisi olla jossakin tai tehdä jotakin jonkun kanssa tai jollekin. Kun voi vain olla.
Kävelen takaisin kaupunkiin ja sovin kahvilakeikan toisen ystäväni kanssa. Tiesin, että hän on kaupungilla, joten rohkenin viestitellä extempore-kahveista aurinkoisella terassilla. Cafe Carré on niin kiva ja kahvi niin hyvää, että voisin notkua siellä joka päivä. Yhtäkkiä pimenee, jossakin ukkostaa. Kohtaa sataa, toteamme yhteen ääneen ja lähdemme. Nappaan pyöräni parkista ja suuntaan hakemaan kukkiani. Ystäväni kävelee samaa matkaa, nauramme – me kaksi kesäihmistä olemme miltei murtuneita yhtäkkisestä sään muutoksesta.
Alkaa sataa kaatamalla. Haahuilen vielä hetken keskustassa ja löydän itselleni täydelliset kesätossut kenkäkaupan alekorista. Ostan lisäksi vastapäisestä vaateliikkeestä gollege-paidan, sillä sade ei tunnu lakkaavan ja ilma on viilentynyt. Lähden polkemaan kotiin. Koko matkan tihuttaa, mutta se ei haittaa.
Kotiin päästyäni aurinko paistaa jälleen. Mummo tuo yksitoistavuotiaan kotiin ja alamme valmistaa spagetti bolognesea. Miehellä on pitkä päivä työssä, ja me lähdemme yksitoistavuotiaan kanssa yleisurheilukisoihin Naantaliin. Minusta on ihanaa, kun on selkeitä suunnitelmia kaiken extempore-touhun lisäksi.
Naantalissakin paistaa aurinko. Lapsen verryttelyjen ja lämmittelyjen aikana kävelen kahville Naantalin vanhaan kaupunkiin. Katselen kisoja ja kannustan yksitoistavuotiasta. Hän juokseekin oman ennätyksensä 60 metrin juoksussa ja saavuttaa pronssimitalisijan sadan metrin viestissä. Ankkurina maaliin ampaissut lapsi on onnellinen. Minua melkein itkettää.
Olemme kotona vasta puoli kymmenen jälkeen illalla. Hoidamme Elmo-lemmikkisiilimme, käymme iltapesuilla ja syömme kevyttä iltapalaa. Yksitoistavuotias lukee hetken kirjaansa, minä kömmin miehen viereen katsomaan Netflixiä. Linnut laulavat vielä, vaikka kello on yli kymmenen.
Tähän on tultu.
Minna