Metsä tekee hyvää kiireiselle mielelle
On tutkittu tosi, että kaikenlainen ulkoilu, liikunta ja sohvalta itsensä ylös kampeaminen ovat hyväksi. Ne tekevät kliseisesti hyvää sekä keholle että mielelle. Virkistävät, eheyttävät ja lisäävät hyvinvointia jo ihan pieninä annoksina.
Korona-aikana ulkoilun merkitys on ainakin itselläni saanut aivan uudenlaiset mittasuhteet: joka päivä on päästävä ulos. Roskien viemisestä, lähikauppakäynneistä ja pienistä happihyppelyistä on tullut rutiineja, jotka katkaisevat näyttöpäätetyön ja ehkäisevät niskajumeja. Ja mielen jumeja, tunnekuohuja, äkillisiä jaksamattomuuskohtauksia ja niin edelleen. Iltapäivällä, työpäivän jälkeen, on pakko lähteä pidemmälle lenkille päästelemään höyryjä ja tapaamaan ystäviä.
Niinä päivinä, kun ulkoilut ja pidemmät lenkit jäävät muiden kiireiden jalkoihin, huomaan olevani nuutunut. Keskittymiskyky heikkenee, eivätkä hermot meinaa riittää perheen kohtaamiseen ja kaikenlaiseen säätöön.
Ulos on siis päästävä. Kun lenkkipolut on koluttu jo kymmeniä (jopa satoja) kertoja, voi suunnata metsään. Metsä on ihmeellinen paikka – kaikki maalliset murheet unohtuvat. Metsä vaatii kävijäänsä keskittymään. Se kutsuu haistelemaan raitista metsäilmaa ja ihailemaan metsänanteja. Metsä houkuttelee mielikuvituksen paikalle, ja lapsen kanssa metsäretki päätyykin usein mitä ihmeellisimpiin leikkeihin ja seikkailuihin. Sellaisiin, joihin ei koskaan ajatellut päätyvänsä.
Yhtäkkiä sitä huomaa olevansa keskellä Harry Potter -tarinaa tai orpolapsena jossain suonsilmässä poimimassa mustikoita (tai jotain erikoismarjoja) matkaevääksi. Mitä tahansa. Kyllä siinä työasiat nopeasti unohtuvat!
Metsä vie mielen muualle. Se rauhoittaa ja tasapainottaa.
Onneksi kotimme lähistöllä on monia seikkailuja odottavia metsiä. Ulko-ovelta lähimpään metsään taitaa olla sata metriä. Jos sitäkään. Se ei ole kovin kummoinen matka mielenrauhaan. Eikä fyysisestikään millään tavalla suuria ponnisteluja vaativa. Lähimetsiin suuntaamme usein viikonloppuisin. Silloin metsäkaverina on tavallisimmin yhdeksänvuotias. Pakkaamme itsemme säänmukaiseen varustukseen, ja mukaan pitää ehdottomasti ottaa eväät. Ne syödään aina heti metsään päästyä. Joskus niitä maistellaan jo matkalla. Eivät ehdi vanhentua.
Muistan metsään mennessämme aina omat lapsuuteni metsäretket. Suuntasimme mökiltä lähimetsikköön yhdessä mummon ja vaarin kanssa. Mummo oli tehnyt eväät, kahvia, mehua ja tietenkin klassiset ruisleivät, jotka pakattiin voipaperiin. Eväät laitettiin vielä tyhjillään olleeseen sienikoriin. Kun hiekkatieltä poikkesimme metsään johtavalle polulle, kysyin ensimmäisen kerran, milloin söisimme eväät. Isovanhemmat heltyivät poikkeuksetta ensimetreillä evästelyyn, ja siinä me istuimme kukin omalla kannonnokallamme nautiskelemassa. Sitten sienestettiin ja iloittiin suuresta saaliista.
Vaikka lapselle sienestäminen oli aina toisarvoista, metsä oli minusta aina täynnä aivan tietynlaista taikaa.
Sitä se on vieläkin. Ihan tutkitustikin. Metsä tekee mielen lisäksi hyvää stressille ja sitä kautta esimerkiksi verenpaineelle. Metsässä oleilu laskee sykettä ja verenpainetta nopeasti, myös lihasjännitys vähenee. Jännittävintä on, että metsä tekee ihmeitään jo hetkessä – vartti riittää. Mitä pidempään ja useammin metsässä viihtyy, sitä selvempiä vaikutukset ovat.
Olen yrittänyt mahduttaa metsän myös arkeemme, ja pyrimme seikkailemaan lähimaastossa muutamina arki-iltoina. Joskus hakeudun sinne ihan omassa ylhäisessä yksinäisyydessänikin. Hengittelen ja huokailen, tallustelen ja ihmettelen. Olen huomannut, että metsä on täynnä katseltavaa.
Joskus kerään marjoja, toisinaan sieniä, jos niitä sattuu löytämään, mutta ne ovat edelleen metsäretkilläni toisarvoisia.
Tähän on tultu.
Minna