Viikon parhaat päiväkirjamerkintöinä

Rakas päiväkirja, kulunut viikko on ollut syksyinen ja työntäyteinen. Siihen on mahtunut perusarkea, palautumista arjesta sekä monenlaista touhua – ja paljon ilonhetkiä. Kokosin tämän viikon parhaat päiväkirjamerkintöinä.

Maanantai

Aamu oli pimeä ja kolea. Kevyen kangashuivin sijaan olisi pitänyt kaivaa villakaulahuivi eteisen laatikosta käyttöön. Kun päivä kirkastui, olin jo työntouhussa. Kirjoitin embargollista juttua hyvinvointialueista ja olin ihan ”omalla osaamisalueellani”, nautin. Yhteinen lounas työtoverien kanssa katkaisi mukavasti työntouhun, ja iltalenkki jokirannassa lapsen yleisurheilutreenin aikana kruunasi päivän. Illalla oli jälleen pimeää. Ja koleaa. Villahuivi jäi toistamiseen eteiseen.

Tiistai

Perusarki rullaa, ja minä pidän siitä. Kun mitään ihmeellistä ei tapahdu, ollaan turvallisuusalueella. Tuttua ja turvallista. Toimittajantyössä pääsin ratikkajutun pariin, ja kotitöissä minun kontolleni jäivät tiskit, pyykit ja eteisen raivaus. Kaivoin villahuivin esille. Voittajafiilis! Illalla tein kuulatreenin ja sitten katselimme koko perheen voimin Suomen kaunein koti -ohjelmaa. Syksyn huveja.

Keskiviikko

Aamukahvilla vietin ihan yksinäistä aikaa. Sometin, viestittelin ystävälle (kyllä, kello oli vartti vaille seitsemän siinä kohdassa, tiesin hänen olevan hereillä) ja suin itseni nopeasti lähtökuntoon. Yöllä oli ollut pakkasta, ja jännitin hieman kesärenkailla ajamista. Töissä jatkoin ratikkajuttua ja aloittelin seuraavaa juttuani. Päivät kuluvat nopeasti, huomasin ajattelevani, kun kello oli neljä iltapäivällä. Illalla kävelimme ystävän kanssa pitkän lenkin ja päivitimme kuulumisia. Sormia lämmitti mukavasti take away -cappuccino.

Torstai

…on toivoa täynnä. Juttuja juttuja, haastatteluja, selvityksiä ja kirjoittamista. Minua hymyilyttää usein tämän työn äärellä, nautin, jos en ihan jokaisesta hetkestä, niin ainakin 95 prosenttia työajasta. Ja se on paljon. Töistä kotiin ajaessani pohdin, kuinka onnellinen olenkaan. Kotonakin on huomattu hyvä fiilikseni, ja siitä puhuttiin illalla ääneen.

Illalla tein kuminauhatreenin hieman tuunattuna, viikkasin pyykkejä ja kömmin aikaisin peiton alle katselemaan Kakarat-sarjaa. Kun mies on jääkiekkotreeneissä, saan katsella ns. omia sarjojani.

Perjantai

Viikon viimeinen työpäivä eteni nopeasti, kaikki tarvittavat haastattelut seuraavaan juttuun on tehty ja päähahmon kuvaus sovittu. Minulla oli ihan voittajafiilis! Kaiken kukkuraksi tuottaja ilmoitti, että minun ratikkajuttuni on uutiskirjeen ns. pääjuttu ja saisin kirjoittaa siihen ”luovan tekstin” siitä, miten juttu syntyi jollakin (yhdellä) näkökulmalla. 1000 merkkiä oli maksimi, ja minä tiristin kirjoitukseni 999 merkkiin. Sharp. Lisäksi kuvaaja otti minusta kolumnikuvan.

Päivän päätteeksi minua itketti – tuntui, että olen ihan oikeasti osa tätä osaavaa ja hienoa HS-porukkaa. Illalla lenkkeilin ystävän kanssa, siivoilin laiskasti, kirjoittelin blogia ja tein liikkuvuustreenin.

Lauantai

Nukuin liki 10 tunnin yöunet. Aamulla päätä kivisti ja niska oli jollakin tavalla jumissa. Hetken pelkäsin koronaa ja tein testinkin, joka oli tietenkin negatiivinen. Kesti kauan ennen kuin sain pään kuntoon ja niskan vetreäksi. Se vaati pari kuppia kahvia, puolentoista tunnin lenkin, 800 milligrammaa Buranaa ja 40 minuutin ylävartaloon keskittyvän liikkuvuustreenin.

Iltapäivällä kaikki vaivat olivat poissa. Keitin kahvit ja kirjoitin tutkimusartikkelia sillä aikaa, kun kaksitoistavuotias oli kavereineen Myllyssä. Illalla katselimme Masked Singeriä ja arvuuttelimme pukujen takana olevia tyyppejä. Mies oli viikonlopun keskimmäisen poikamme kanssa laittamassa mökkiä talviteloille.

Sunnuntai

Miksi kelloja pitää siirrellä? Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun aamulla heräsin ja puhelimen kello näytti 6.45. Olin älykellon mukaan nukkunut jo seitsemän ja puoli tuntia, joten ei ihme, ettei nukuttanut. Loikoilin kuitenkin vielä tunnin sängyssä ja kuuntelin uutta kepeää kirjaa. Sitten nousin ylös.

Aamukahvi maistui hyvälle, aurinko alkoi paistaa ja sovinkin ystäväni kanssa pakkaslenkin jokirantaan. Kaksitoistavuotias valmistautui ensi viikon kokeisiin, minä kyselin yhteiskuntaoppia (tai jotakin sellaista se oli) ja kannustin englannin kokeen alueen kahlaamiseen. Sovitin talvitakkiani ja totesin, että viiden vuoden jälkeen taidan tarvita uuden pitkähkön untuvatakin.

Tähän on tultu.

Minna