Kuulumisia koronaviikolta – koronapäiväkirja numero 2

Huh hah hei! Siinä kolmen kohdan tiivistys menneestä viikosta. Viikko on ollut varsinainen koronaviikko, sillä viime viikonloppuna sairastui tytär, ja keskiviikkona vuorossa olin minä. Mies säästyi koronalta toistaiseksi ja tältä erää. Hänhän sairasti syyskuun lopussa saman taudin (jota me emme tuolloin saaneet, ihme kyllä).

Kaikki alkoi siis viime lauantaina kaksitoistavuotiaan kisapäivän jälkeen: hän valitti aivan yhtäkkiä alkanutta kurkkukipua ja nenän tukkoisuutta. Arvasin heti, mistä oli kyse. Ja testi näyttikin vahvaa positiivista oitis. Tytär selvisi muutaman päivän kurkkutuntemuksella ja nenän tukkoisuudella. Hän oli poissa koulutusta maanantain ja tiistain, minä jättäydyin samalla etätöihin.

Tiesin jo lapsen plussatestin kohdalla, että todennäköisyyteni saada tauti on melkoinen. Olimme olleet tiiviisti yhdessä. Sunnuntaina aloin laskea päiviä, ja keskiviikkoaamuna toinen sieraimeni oli tukossa, pää särki otsasta niin kovaa, että ajattelin otsalohkon ja silmie putoavan päästä.

Tiesin heti, mitä tuleman pitää. Testi oli heti vaalean positiivinen. Päätin tutkijasieluna alkaa koronatestauksen – mitä eri testit näyttävät ja miten käy testiviivan voimakkuudellee sairauden edetessä?

Oikeastaan kaikki alkoi jo tiistai-illalla, kun kärsin jatkuvista vilunväreistä ja etovasta olosta. Menin kuitenkin lenkille ja jaksoin ihan hyvin. Tuntemukset eivät voimistuneet. Keskiviikkona tein vielä muutaman tunnin töitä, sitten suljin koneen – päänsärky oli niin hallitseva, etten pystynyt millään työskentelemään koneella. Mikään lääke ei särkyä vienyt mennessään.

Onneksi torstaiaamu oli valoisampi. Päänsärky oli poissa. Etova olo oli poissa. Nenä oli hieman tukossa ja kurkussa tuntui ”jotain”. Testi oli vahva positiivinen. Koska olen tutkijasielu, testasin kaikilla kaappistamme löytyvillä testeillä. Osa oli vahvan positiivisia, yksi selkeä negatiivinen ja yksi haalea haamu. Testeissä on eroja!

Perjantaiaamu oli hieman tukkoisempi ja kurkkukipuisempi, mutta päätä ei onneksi särkenyt. Heti ylös noustuani nenän tukkoisuus meni ohi eikä kurkussakaan tuntunut juuri mitään. Ranteet särkivät, samoin yläselkä. Kaikki oireet lähtivät pois Buranalla. Kirjoittelin tutkimusartikkeliani, luin blogeja, siistin huushollia ja kuuntelin Satu Rämön heti alusta saakka koukuttavaa Jakob-kirjaa.

Lauantai oli neljäs koronapäivä, ja sen tunsin nahoissani, naamassani, päässäni sekä varpaissa ja sormissa, ranteissa ja nilkoissa. Vatsassa. Selkeästi pahin sairaspäivä. Toivottomuus iski, ja olin kiitollinen, että Burana vei säryt ja sairaudentunnon. Iltapäivällä huomasin makuaistin heikentyneen oikein kunnolla – edes piparkakku-Dominot eivät maistuneet oikein miltään. Illalla makuaisti palautui, mutta hajuaisti katosi.

Lauantai meni himmaillessa. Kaiken päälle yhdet juhlat peruuntuivat. Mies meni, minä jäin kotiin. Harmitti vietävästi.Mies haki päivällä onneksi ilokseni viikonloppukukat, ja aurinko paistoi. Jotain positiivista.

Sunnuntaiaamuyöllä jo tunsin, miten ilma kulki kivasti nenän kautta. Mihinkään ei särkenyt. Aamukahvin haistoin ja maistoin, ja jos aivastelua ei lasketa, oireet olivat likimain poissa. En ollut väsynyt, en nuutunut enkä kipeän oloinen, ja paikallaan oleminen ei tuntunut lainkaan omaltani. Selkäkin jämähti. Viiden oirepäivä, ehkä tästä on suunta ylöspäin.

Lapsi oli terve jo keskiviikkona ja palasi kouluun. Mies piipahti Ruotsissa parin päivän työmatkalla. Minä sain olla kaksi päivää aivan rauhassa kotona. Omissa puuhissani. Koska en ollut aluksi oikein sairassairas (pikemmin tuntui terveeltä), kipaisin kuljeskelemassa ja haukkaamassa happea ulkosalla, luin ja kuuntelin kirjaa, askartelin joulukortit, siivoilin keittiötä, keitin hyvää kahvia, puhuin vapaapäivällä olleiden ystävien kanssa pitkiä puheluja ja kirjoittelin blogijuttuja.

Hassuinta oli, että koronan myötä sekä minulla että kaksitoistavuotiaalla oli kova jano ja nälkä useammin ja enemmän kuin normaalisti. Ihmettelin asiaa jo lapsen kohdalla ja heti toistamiseen omalla kohdallani – nousin sängystä kaksi tuntia iltapalan jälkeen tekemään vielä yhden voileivän, ja päivällä oli syötävä melkein tuplalounas. Yöllä heräsin nälkään ja janoon, yhtenä yönä jopa kipaisin juomassa.

Ihmeellistä.

Tähän on tultu.

Minna