Elina Annolan Luopuneet on uskomattoman hieno ja ehyt teos
Luopuneet (Teos-kustantamo 2024) on Elina Annolan kolmas teos. Se on yhtä taidokas, hieno ja kielellisesti ehyt kuin edeltäjänsäkin. Kertomus etenee kahdessa aikatasossa, kahden eri päähenkilön tarinoissa. Kerronta on rakennettu taitavasti, ja kirjailijan suomen kielen ja kirjallisuuden taito on havaittavissa jälleen jo ensimmäisiltä riveiltä.
Teos kertoo Anniinasta, hänen koirastaan Sisusta, puolisostaan Leevistä sekä tämän tyttärestä. Pariskunta ostaa vanhan kerrostalohuoneiston Helsingistä vuonna 2013. He haaveilevat yhteisestä lapsesta. Kaikki asettuu uomiinsa, mutta pian Anniina sairastuu ja unelmilta putoavat siivet. Toisessa aikatasossa, 1950- ja 1960-lukujen sotien jälkeisessä Suomessa, Vieno yrittää pitää perheensä talon valoisalla puolella, vaikka hänen vastuullaan on alkoholistimies, Liisa-tytär ja pian syntyvä vauva. Hiljalleen, teoksen edetessä, tarinat ja henkilöt kohtaavat, nivoutuvat yhteen.
”Pettymys on tunteista haljuin. Se kuristaa kurkkua, valuu kaulaan ja rintaa, jää sinne kytemään. Jokaisella sykäyksellä se leviää suoniin kuin muste, kurottaa jokaisen kudoksen läpi, tunkeutuu jokaiseen soluun.”
Luopuneet sivuaa eri sukupolvien elämää ja yhteiskunnallisia kerrostumia. Se on jollakin tavalla kaunis ja paikoin koskettava kertomus sota-ajan jälkeisestä arjesta, äideistä ja tyttäristä, kasvamisesta. Teos-kustantamon verkkosivuilla kirjasta todetaan seuraavasti: ”Se piirtää sadan vuoden jänteellä unelmia kodista ja perheestä ja varjostaa ne arjen tummilla sävyillä”.
Ja niin se tekee.
Kertomus koukuttaa heti alussa, sillä tarina etenee sujuvasti ja riittävän nopeasti. Lukijan kiinnostus säilyy läpi teoksen, ja huomaan nopeasti, että kertomus on todentuntuinen: se on arkinen kuvaus elämästä. Tarina kytkeytyy osuvasti nyky-yhteiskunnan ajankohtaisiin aiheisiin, ja mitä pidemmälle teosta lukee, sitä enemmän siitä koukuttuu. Kirja on ahmittava.
Kirjan teemat ovat monille tuttuja: perhe, rakkaus, työ ja terveys. Annola pitää lukijaa pinnalla, leikkii valoilla ja varjoilla. Välillä hän kuljettaa lukijan kerrostalohuoneiston pimeimpiin nurkkiin. Luopuneet-kirjassa kerronta ja tarina etenevät kerros kerrokselta, hiljalleen toisiinsa linkittyen.
”Annan tyttärelleni kaikki ne korkeat huoneet, joissa valo häilyy, siivilöityy ja lankeaa, Vieno ajatteli. — Valo kulkee, ja ruudut toistavat seinälle kolmionmuotoisia kuvioita. Kuvioista rakentuu holvi, aurinkokirkko.”
Elina Annolan Luopuneet on erityisesti kielellinen taidonnäyte. Annola osaa leikkiä kielellä, käyttää sitä vaihtelevasti ja sävyttää tekstinsä murreilmaisuilla. Tästä teoksesta löysin myös runollisuutta, aivan omanlaistaan ja taitavaa lyyrisyyttä.
Kirjailija on punonut kaksi eri tarinaa yhteen yli 300-sivuiseen pakettiin. Hän on onnistunut luomaan todentuntuiset henkilöhahmot ja erinomaisen draamankaaren. Hän koskettaa lukijaansa uudenlaisella tavalla – jokainen Annolan teos on erilainen. Ne eivät muodosta kirjasarjaa, eivätkä niiden hahmot linkity toisiinsa. Ne ovat aivan omia maailmojaan, ja niiden tarinat kantavat itsenäisinä teoksina.
Totesin Annolan Kunnes kukkivat puut -teoksesta, että vain harvoin saa tarttua kirjaan, joka todella vie mukanaan. Nyt totean saman. Vain harva kirja yltää tälle tasolle.
Täydet viisi tähteä.
”Vesi kimmelsi. Meri oli kaikkialla. Se oli suuri ja kimaltava kangas laskostettuna kaupungin syliin. Kevään aikana olin oppinut, missä merenselkä aukesi kaikista kauneimpana. Olin piirtänyt mieleeni reittejä, joita en voinut enää unohtaa.”
Tähän on tultu.
Minna
Kuva: Teos-kustantamo