Vuoden onnellisin hetki: Lauri Tähkä lauloi minulle
Tämä on ollut erikoinen vuosi. Moni ystävistäni ja tuttavistani on todennut vuoden olleen yksi raskaimmista ja kauheimmista ikinä. Minä olen hieman häpeillen ja kiemurrellen tuonut esiin oman eriävän kantani: tämä on ollut minulle yksi elämäni parhaimmista vuosista.
Myönnän toki, että kaikenlaiset suunnanmuutokset ja koronarajoitukset ovat sotkeneet niin perhe-Minnan kuin työ-Minnankin suunnitelmat moneen kertaan, enkä totaalimuutoksessa ehkä ole kaikkein parhaimmillani. Muutos on kuitenkin aina mahdollisuus, ja siksi sopeutuminen vallitseviin olosuhteisiin on käynyt ihmeen helposti.
Ihminen sopeutuu, kun ei vaihtoehtoja ole, totesi psykologikummitätini erään toisen asian äärellä taannoin. Sitä on helppo soveltaa myös tässä.
Koronaviruspandemiasta tunnetuksi jäävä vuosi – ja samalla uusi vuosikymmen – on sisältänyt paljon onnellisia ja ikimuistoisia hetkiä: tasavuosihääpäivä, väitös ja filosofian tohtorin tutkinto, Turun Sanomien Koronapäiväkirja-blogi, Vuoden viestijä -tunnustus, vakituinen työ, oman blogin perustaminen, lapsen valmistuminen ammattiin, tutkimusapurahojen saaminen. Erityisen iloiseksi tulin lisäksi aurinkoisesta kesästä, ystävälenkeistä ja kotona tehtävistä (ilmaisista ja ohjatuista) livetreeneistä.
Niiden myötä olen kasvattanut lihasmassaa, kaventanut vyötäröä ja lisännyt sekä kestävyyttä että voimaa. Neljästi viikossa olohuoneen kulmalle rakentuu edelleen hyvin kotikutoinen treeninurkkaus kahvakuulineen, kuminauhoineen ja voimapalloineen.
Kaikkein isoin, ihmeellisin ja onnellisin juttu liittyy kuitenkin toukokuiseen väitöstilaisuuteeni. Olin Turun Sanomien koronapäiväkirjassani, koronan vietyä karonkan ja yleisöväitöksen, esittänyt yhden ainoan toiveen: kunpa Lauri Tähkä esittäisi minulle kaksi kappalettaan, Tulkoon mitä vaan ja Jääkukkia. Viidestoista toukokuuta Lauri Tähkä tuli ja esitti toiveeni mukaiset kappaleet Pastorin säestyksellä ICT-talon aulassa. En muista, olenko koskaan ollut niin onnellinen.
Muistan hymyilleeni niin, että poskiin sattui, muistan väitöksessäni (kiperän kysymyksen äärellä, viisasta vastausta muististani ja kirjastani etsien) ajatelleeni, että ”tulkoon mitä vaan, kohta minä kuuntelen Lauria!”
Muistan varmasti aina, miten pitkälle tämä hetki kantoi ja miten tärkeitä esiintymistaltiot minulle ovat olleet. Ne ovat kannatelleet monissa hankalissa hetkissä.
Mieleeni ovat jääneet myös kaikki ne ihmiset, jotka muistivat minua tuona tärkeänä ja liikuttavana päivänä. ICT-talolla olivat läsnä kymmenen lähintä ihmistä ja väitösohjaajat, lisäksi työtoverit olivat yllätyksekseni mukana Teamsilla. Illansuussa sukulaiset, ystävät, naapurit yllättivät laululla ja onnitteluilla terassimme alla. Virallinen ja todellinen karonkka odottaa edelleen, mutta minä sain jo isoimmat ja ihanimmat juhlat ikinä!
Vuosi 2020 tulee jäämään muistiin erityisesti keväästään: väitöshumun lisäksi vietimme toukokuussa 20-vuotishääpäiväämme. Isovanhemmat pitivät huolta yhdeksänvuotiaasta, kun me suuntasimme kahden kesken jokivarteen. Kävelimme romanttisesti käsi kädessä joenvartta kauppahalliin, ostimme take away -pitsat ja piccolo-kuohuviinin, kävelimme takaisin autolle ja nautiskelimme yhteisestä hetkestämme lempibiisilistan soidessa taustalla. Meidän piti nauttia gourmet-annoksemme ulkosalla, mutta ilman viileys ei sitten houkutellutkaan…
Sitten palasimme kotiin, napsautimme Netflixin päälle ja kisasimme siitä, kumpi saisi irtokarkkipussin viimeisen Rollon. Ääritavallista – ja vähän tylsää – mutta ikimuistoista.
Olen saanut elää ihan mahdottoman ihania hetkiä (koronanpelossa ja kotinurkissa) ihan mahdottoman kamalassa vuodessa. Olen tässä vuodessa oppinut ainakin yhden tärkeän asian: ”Sä saat mut uskomaan kaikkeen uskomattomaan, saa tehdä mitä vaan, mut ei saa luovuttaa!”
Tähän on tultu.
Minna
Kuvat: Arto Arvilahti