Mitä kaikkea olen oppinut ystäviltäni?
Ruotsalainen vaikuttaja Elsa Billgren kirjoitti blogiinsa siitä, mitä kaikkea hän on oppinut ystäviltään ja miten ystävät täydentävät asioita, joita ei ole välttämättä oppinut omilta vanhemmiltaan.
Billgrenin blogiteksti innosti minut pohtimaan ja listaamaan asioita, jotka ovat tulleet elämääni juuri ystäviltä. Niitä on paljon, ja jokainen niistä on äärimmäisen arvokas. Olen aiemmin kirjoittanut erilaisista ystävistäni blogiin, voit lukea sen täältä.
Mitä kaikkea olen oppinut ystäviltäni?
Lapsuuden kotini, perheeni ja lähisukuni ovat olleet aina minulle (perus)tärkeitä, ja pidämme yhteyttä säännöllisesti. Heiltä olen oppinut paljon, mutta koen, että ystävien kautta olen lopulta ymmärtänyt ja oivaltanut paljon enemmän elämästä ja etenkin itsestäni. Esimerkiksi sen, että tyttökin saa olla äänekäs, touhukas ja vähän vallaton. 70- ja 80-luvun kodeissa nämä piirteet helposti ”hiljennettiin”.
Kaiken kruunasi se, että äitini, jonka kanssa pääasiassa asuin kaksivuotiaasta eteenpäin, on rauhallinen, kärsivällinen ja nauttii hiljaisuudesta ja yksin tekemisestä, kuten lukemisesta. Ystävieni, koulukaverieni ja harrastepiirieni kautta hoksasin, että saan olla ihan oma vallaton itseni. Takki auki ja monta rautaa tulessa.
Tähän liittyy myös eräs toinen tärkeä ystäväoivallus: tarvitsen ympärilleni elämää, eläväisiä ihmisiä, tekijöitä, menijöitä, kokijoita. Iloisia tyyppejä, jotka nauttivat äänestä, menemisistä, touhukkuudestakin. Tarvitsen toki myös ihmisiä, jotka tasapainottavat omaa olemustani ja olemistani. Sellaisia on ystävissä, myös puolisoni on vastakohtani.
Esikoiseni ystävän äiti tokaisi kerran minulle joskus 2000-luvun alkupuolella, että muistaisin olla itselleni armollinen. Muistan nämä sanat varmasti vielä vanhana kiikkustuolissa. Kunnianhimoisenkin on välillä hyvä olla armollinen itselleen. Kaikkea ei tarvitse tehdä täysillä – aina ei tarvitse jaksaa, onnistua tai olla paras. On ihan oikein välillä hellittää ja tyytyä riittävään tai tyydyttävään. Tämä on yksi tärkeimmistä ystäviltä oppimistani asioista, ja uskon, että juuri tämä saa minut jaksamaan kahdessa työssä, työn ja perheen ja vapaa-ajan välillä ja elämän monenlaisissa aallokoissa.
Yksi tärkeä ystäviltä tulleista ”opeista” ja oivalluksista on se, että nauru todella pidentää ikää ja keventää arkea. Kun saa jakaa hassun hauskat hetket, kaikenlaiset kompuroinnit ja kummalliset ajatukset jonkun kanssa, elämä tuntuu mutkattomammalta. Yhdessä nauraminen on ystävyyden supervoima, joka ei vaadi muuta kuin läsnäoloa ja halua jakaa hetki. Onneksi omaan ystäviä, jotka ovat melkein yhtä tyhjännaurajia kuin minä itse.
Hyvä ystävyys ei katoa hiljaisuudessa eikä vastatuulessa – se kasvaa niissä. Tämänkin olen oppinut ystävyyssuhteissa. Ystävyys on kahden (tai useamman) kauppa, se on kykyä pysyä vierellä myös silloin, kun elämä vie ja aika loppuu kesken. Ystävyydessä tärkeintä ei ole se, kuinka usein ollaan yhteydessä, vaan se, että ollaan taustalla ja ajatuksissa silloinkin, kun konkreettista kohtaamispintaa ei ole mahdollista järjestää. Ystävyys kestää hiljaisuudet, etäisyydet ja kiireet.
Lapsuudenkodissani ruoanlaitto ei ollut etenkään äitini intohimo, ja jos sämpylöitä leivottiin, ne olivat usein hetkessä kivikovia. Olenkin oppinut paitsi ruoanlaittoa myös erityisen hyvien sämpylöiden leipomisen taidon ystävältäni joskus 90-luvun loppupuolella. Vaikka en ruoanlaittaja- tai leipojaihminen olekaan.
Yksi rakas ystäväni on saanut minut pohtimaan ärsyyntymistä (kiitos siitä!): kun ärsyynnymme toisista ihmisistä tai heidän tekemisistään tai oikeastaan mistä tahansa, usein taustalla on niin sanottu peilaamisen ilmiö. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen ihmisen käytös, ilmeet, valinnat tai ominaisuudet heijastavat meille jotakin omassa itsessämme, kenties sellaista, mitä emme ole tunnistaneet, hyväksyneet tai käsitelleet. Peilaaminen perustuu ajatukseen, että omat tunnereaktiomme muihin kumpuavat omista sisäisistä kokemuksistamme. Tähän on aika ajoin hyvä pysähtyä, kun oikein ärsyttää.
”Sä oot ihana just tuollaisena, sä oot helposti lähestyttävä ja sosiaalinen!” Näin tokaisi erä ystävä kerran ystävyytemme alkuaikoina. Hän ja moni muukin on tuonut tätä esiin aika ajoin ensimmäisten kohtaamistemme jälkeenkin. On vapautavaa ja iloista, että saan olla juuri sellainen kuin olen. Minun ei tarvitse sovittaa itseäni muottiin tai piilottaa persoonaani tai edes hioa sen kulmia pyöreämmiksi. Työssäni saan varsin usein positiivista palautetta persoonastakin, aitoudesta, inspiroivuudesta. Ne kaikki perustuvat siihen, ettei minua ahdeta tietynlaiseen muottiin, vaan saan käyttää persoonaani esimerkiksi opetus- ja hanketyössä. Ja se on minusta ihanaa!
Tähän on tultu.
Minna