Hautajaisten jälkeen

Minulle erityisen tärkeä isoäiti menehtyi marraskuun lopussa. Hautajaiset järjestettiin joulukuussa, juuri ennen joulua. Hautajaiset olivat se hetki, jolloin mummon kuolema muuttui todeksi. Vaikka tietenkin tiesin sen, vasta hautajaispäivänä ymmärsin asian kunnolla. Silloin kyse ei ollut enää valmistautumisesta tai järjestelyistä, vaan siitä, että yksi tärkeä ihminen oli poissa.

Siunaustilaisuus oli yksinkertainen, kaunis ja koskettava. Toteutimme isoäidin kolme viimeistä, tärkeää toivetta: virsivalinnan, kukkahankinnat ja kutsuttavien määrän. Siunaustilaisuudessa kuultiin hyvinkin perinteinen Adagio, Päivä vain ja hetki kerrallansa -, Maa on niin kaunis – ja Oi, muistatko vielä sen virren -virret sekä Mun sydämeni tänne jää -kappale, jonka kanttori soitti arkun kannon aikana.

Neljätoistavuotiaan sanoin: ”Koskettavinta ja surullisinta on musiikki”. Ja niinhän se on.

Itselleni raskainta oli hautajaispäivän aamu. Mieli tulvi muistoja, ajatukset vaelsivat lapsuuteen ja nuoruuteen, mummon ja vaarin pitkään avioliittoon ja siihen, että toista ei enää ole, toinen jää yksin. Mummo lähti, me jäimme. Sitten itkin arkun kantoa – puolisoni ja molemmat poikamme toimivat kantajina, ja ajatuskin tästä sai minut aivan äärirajoille. Ja tämä olikin mielestäni siunaustilaisuuden yksi koskettavimmista hetkistä.  

Muistotilaisuus oli rento ja tunnelmallinen, ruoka oli maittavaa, ja monesti lausuimme ääneen, että mummo olisi näistä ”juhlista” pitänyt. Kaikki oli kaunista, ajateltua. Muistopuheet saivat kyyneleet silmiin, ja mummon kuva sivupöydällä sydämen muljahtelemaan.

Mutta. Vaikka hautajaispäivä tuntui raskaalta, se oli samalla jollakin tavalla helpottava: minulle se, että joku on kuolemassa tai hautajaiset ovat tulossa on raskaampaa kuin se, että joku on jo kuollut tai hautajaiset järjestetään. Jokin konkretisoituu, ja kummallinen sisällä vellova olotila helpottuu.

Olen ymmärtänyt, että juuri tämä on hautajaisten merkitys, sillä ne pakottavat pysähtymään sen äärelle, mitä on tapahtunut. Suru olekaan enää vain sisäinen möykky, se on jaettu kokemus. Samalla olen alkanut ymmärtää, että yksi luku elämässä on päättynyt. Odottelu ja ikävä tuskantuntu muuttuu hiljaisemmaksi ikäväksi, joka kulkee jopa luontevasti mukana arjessa.

Hautajaisten jälkeen arki alkoikin yllättävän nopeasti. Se tuntui oudolta. Päivät kulkivat omaa rataansa, vaikka jokin oli pysyvästi muuttunut. Huomasin nopeasti, että suru ei suinkaan kadonnut hautajaisten jälkeen, vaan se muutti muotoaan: siitä tuli hiljaista ja yksityistä, ja se tuli esiin pienissä, arkisissa hetkissä.

Suru tuntui hetkellisesti myös kehossa, ja keskittyminen oikeastaan aivan kaikkeen oli ajoittain vaikeaa. Onneksi olin joululomalla. Oli aikaa miettiä, nukkua, olla keskittymättä mihinkään tai ihan vain tekemättä mitään.

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana muistot ovat nousseet esiin uudella tavalla. Hautajaisten muistelu, vanhat valokuvat, hautajaisvalokuvat ja pienet muistiin vahvasti piirtyneet jutut ja tavat ovat pitäneet isoäidin läsnä arjessani – huomaan välillä tekeväni asioita, kuten mummo teki (ensimmäistä kertaa elämässäni pesin valurautapaistinpannun isoäidin oppien mukaisesti ja kerroin sitten asiasta perheelleni siten, että näin mummokin pannut pesi…) tai sanovani asioita, joita hän sanoi tai sanoisi. Se tuntuu kivalla tavalla lohdulliselta.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Lennart Holmberg