On juhlan aika! Kolmekymmentä vuotta sitten…

…olin viittä vaille kaksikymppinen lukioni päättävä, korkeakouluopiskelut aloittava nuori nainen. Kolmekymmentä vuotta sitten, lokakuun lopussa tapasin myös mieheni. Jos joku olisi minulle vuonna 1996 sanonut, että tämäpä on elämäsi vuosi, olisin varmasti naurahtanut. Vaan eipä naurata enää. Vuosi oli mieletön ja vahva pohja oikeastaan kaikelle sille, mitä olen nykyään.

Kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitin ylioppilaaksi. Muistan vieläkin sen kevään tunnelman: odotuksen, helpotuksen ja samalla pienen epätietoisuuden. Mitä tekisin seuraavaksi? Ovet olivat avoinna, mutta reitit maailmalle eivät vielä olleet tarkoin hahmottuneet. Ylioppilaslakin alla oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Ylioppilaskesänä matkustin Kreikkaan, työskentelin ensin vanhainkodissa ja tylsistyttyäni hain töihin Aurajokivarren ravintolaan. Sain työn ja viihdyin hyvin. Tapasin uusia ihmisiä, nautin lämpimästä kesästä ja vietin aikaa ystävieni kanssa. En murehtinut, en märehtinyt enkä liiemmin katsonut taakseni. Olen ollut aina (lukion ruotsin opettajani sanoin) ”semmonen takki auki kuljeskeleva tosta vaan -tyyppi”. Tunnistan itseni edelleen tästä kuvauksesta.

Kolmekymmentä vuotta sitten hain opiskelemaan Turun ammattikorkeakouluun sairaanhoitajaksi, mikä etenkin näin jälkikäteen tarkasteltuna oli erityisen kummallinen alan valinta mutta kuitenkin erinomainen startti jatkokoulutuksilleni. Pääsin opiskelemaan monivaiheisen pääsykokeen jälkeen ja aloitin opinnot Turun ammattikorkeakoulussa syyskuun alussa 1996, ensimmäisten amk-opiskelijoiden joukossa.  Olimme pioneereja.

Jo opintojen aikana tiesin, että olen monella tavalla väärässä paikassa, mutta periksi en antanut, mitään en koskaan keskeytä. Sain jälleen paljon uusia ystäviä ja pääsin kokemaan monenlaista. Opinnoissa oli tekemisen meininkiä, ehkä myös ripaus muutosta ja epävarmuutta. Jälkikäteen ajatellen juuri se teki tästä ajasta erityisen – sain olla mukana rakentamassa jotakin uutta. Kun ajattelen koko opiskeluaikaa, ymmärrän, että tuolloin rakennettiin paitsi ammattitaitoa myös ajattelua, rohkeutta ja kykyä kulkea eteenpäin.

Ja sitten, kolmekymmentä vuotta sitten, eräänä lokakuisena iltana tapahtui jotakin erityisen merkityksellistä: kohtasin puolisoni. Silloin en voinut tietää, mitä kaikkea yhteinen matkamme tulisi pitämään sisällään. En voinut nähdä tulevia vuosia, jotka täyttyisivät arjesta, juhlista, haasteista, kasvusta ja yhteisistä kokemuksista. Enkä voinut tietää, että saisimme kolme yhteistä, ihanaa lasta.

Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paljon. Arkea ja juhlaa. Helppoja vaiheita ja vaiheita, jotka ovat vaatineet enemmän. Kun katson taaksepäin kolmen vuosikymmenen päähän, en voi kuin kliseisesti hämmästellä, miten aika kuluukaan.

Tänä vuonna juhlitaankin ainakin kolmesti. Ensin olemme järjestämässä 30-vuotisylioppilasjuhlat toukokuulle, syyskuun alussa juhlitaan 30 vuotta sitten AMK:n aloittaneiden kesken ja lokakuussa todennäköisesti hurrataan puolison kanssa toisillemme – me teimme sen!

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Jenna Westerlund