Muutama sananen muutoksista ja muutosmyönteisyydestä
Muutos. Sana, joka herättää monessa epävarmuutta ja hermostuneisuutta, vastarintaakin. Minussa muutos on aina herättänyt ennen kaikkea uteliaisuuden: mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä tästä voi syntyä ja millaisia uusia mahdollisuuksia on avautumassa?
Organisaatiossamme käydään muutosneuvotteluita. Tarkoituksena on muokata rakenteita ja järkevöittää toimintaa, ketään ei olla irtisanomassa. Muutosta voikin mielestäni pitää pikemmin mahdollisuutena kuin uhkana. Olemme uuden edessä, ja se on kutkuttavaa. Kunhan muutos on jollakin tavalla tuntuva.
Kuten olen joskus aiemmin kirjoittanut, olen ihminen, joka kaipaa arkeensa tietynlaista uutuudenviehätystä, uutta ja ihmeellistä säännöllisin väliajoin. Pidän maanantaipäivistä, pidän uusista aluista, pidän muutoksista. Minusta tulee jopa levoton, jos mikään ei liiku, jos arkeni on staattista tai jos joudun pitkään puurtamaan samojen asioiden parissa. Pidän rytmikkäästä tekemisestä, nopeista päätöksistä ja siitä, että asioita aloitetaan ja sitten niitä lopetetaan. Ja sitten taas aloitetaan.
En siis kärsi muutoksesta. En kuitenkaan voi sanoa pitäväni ihan kaikenlaisista muutoksista. Jos jotakin muutetaan, ollaan yleensä aina uuden edessä. Sellaiset muutokset näkyvät ja tuntuvat arjessa, ja sellaisten muutosten edessä olen parhaimmillani. Uskallan väittää, että ihan jokainen hyötyy siitä, että totuttuja tapoja aina silloin tällöin ravistellaan. Se opettaa ja vie eteenpäin, vaikka aluksi tuntuisi hankalalta. Pienet, kosmeettiset viilaukset eivät sykähdytä minua, vaan kaipaan muutoksia, joilla on merkitystä. Sellaisia, jotka voivat avata uusia ovia ja johdatella ihan uusille poluille. Monella tavalla, sekä yksilöinä että yhteisöinä.
Erityisesti työssäni huomaan kaipaavani säännöllisesti uusia avauksia. Uutta sisältöä, uusia näkökulmia, uusia tapoja tehdä ja ajatella. Mahdollisuus kehittää, kokeilla ja rakentaa jotakin uutta pitää mielen virkeänä, liikkeessä. Uusi ei kuitenkaan tarkoita minulle kaoottista tai hallitsematonta, vaan mahdollisuutta oppia uutta ja nähdä asioita toisin.
Samalla tunnistan itsessäni toisenlaisen puolen: en pidä muutoksista, joihin en voi itse mitenkään vaikuttaa. Tarvitsen (yleensä kaikkeen kunnollisen tekemiseeni) riittävästi tietoa, selkeän raamin ja rajatun tilan, jossa voin jäsentää muutosta. Haluan pysähtyä sen äärelle, mitä ollaan tekemässä, miksi ja mihin se voi johtaa. Toisaalta pidän myös rutiininomaisesta arjesta, siitä, että tietyt asiat rullaavat, kuten ennenkin. Eikä mikään muutu. Mutta tämä koskee vain tiettyjä asioita, kuten treeniviikkojärjestystä ja kotiasioiden organisointia. Pidän järjestyksestä mutten liian orjallisesta järjestyksestä.
Kun ymmärrän sen, miksi muutostilanteessa ollaan, myös sitoutuminen ”koko touhuun” on aivan eri tasolla kuin ilman ymmärrystä. Epämääräisyys ei siis innosta, mutta selkeästi viitoitettu suunta antaa tilaa ajatella, arvioida ja lähteä rohkeasti mukaan. Vähän takki aukikin…
Olen muutaman ystäväni kanssa ääneen pohtinut, miksi muutos ei useinkaan aiheuta minussa vastarintaa. Olemme keskusteluissamme päätyneet siihen, että ehkä yksi tärkeimmistä muutosmyönteisyysominaisuuksistani on kyky sopeutua nopeasti. En missään nimessä jää vellomaan siihen, miten asiat olivat ennen enkä takerru epäkohtiin pitkiksi ajoiksi. Toinen yhteisratkaisumme on ollut se, että omaan melkoisen joustavan mielen. Se auttaa näkemään ratkaisuja sielläkin, missä joku toinen saattaa nähdä pelkkiä esteitä. Olen kaiken kukkuraksi vähän liiaksikin ratkaisija-tyyppi. Haluan nopeita ratkaisuja asiassa kuin asiassa.
Tähän on tultu.
Minna
Kuvat: Canva