Tällainen minun oletetaan olevan – totuus on toisenlainen

Voi, miten usein muodostammekaan käsityksen toisesta ihmisestä ennen kuin oikeasti tunnemme häntä tai hänen toimintatapojaan. Ulkoinen olemus, koulutus, ammatti, työpaikka, työtehtävät, ikä, perhe, harrastukset tai esimerkiksi sosiaalisen median julkaisut riittävät usein rakentamaan mielikuvan siitä, millainen toinen ihminen on.

Näin on käynyt myös minun kohdallani: vuosien varrella olen kuullut monenlaisia oletuksia itsestäni. Osa niistä on huvittavia, osa yllättäviä ja osa täysin paikkansa pitämättömiä, sellaisia, joilla ei ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa. Jos ollenkaan. Tähän kirjoitukseen kokosin yleisimpiä oletuksia, joihin olen törmännyt ja samalla kerron, millainen oikeasti olen näiden mielikuvien takana.

Tällainen minun oletetaan olevan – totuus on toisenlainen

”Sä oot takuulla todella näppärä!”

Näppärä (äitini nauraisi tässä kohdassa…). Pois se minusta. Voin vaikuttaa näppärältä, sillä olen aikaansaava, toimelias ja paljon puuhasteleva. Mutta en ole näppärä. En sitten ollenkaan. Usein ihmiset hämmentyvät, sillä ”sähän teit tosta vain kattauksen juhliin, piirroksen korttiin, kirjoituksen blogiin…tai ratkaisit nopeasti kinkkisen tilanteen.”

Niin, varmasti tein tämän kaiken ja ratkaisijana ratkaisen monenlaisia asioita, mutta näppärää se ei minusta tee. Käteni ovat suuret ja kömpelöt (seuraava oletus voisikin olla, että koska olen pieni ihminen, minulla on myös pienet kädet ja jalat, mutta ei ole), ne eivät taivu ompeluun tai mihinkään näpertelyyn, askarteluun tai muuhun näppäryyttä vaativaan askareeseen. Näkisitte Vinted-pakettini. Ja sen, kun teippailen niitä. Uskoisitte nanosekunnissa, että minä en ainakaan ole näppärä. Ja vaikka en ole näppärä, osaan piirtää, tehdä keramiikkaa ja kirjoittaa. Sillä ne toimet eivät vaadi näppäryyttä.

”Minna voi tehdä, koska hän on niin kärsivällinen!”

Minna ja kärsivällisyys eivät sovi samaan lauseeseen. Hänellä ei ole lehmän hermoja, ei pitkää pinnaa eikä hän jaksa odotella mitään tai ketään. Hän ei siis ole lainkaan kärsivällinen. Tarpeen ja tilanteen (ja etenkin työn) vaatiessa säilytän hyvin malttini ja olen hyvin joustava monessa, mikä saattaa johtaa virhepäätelmään kärsivällisyydestä. Jaksan paljon ja pitkään, mutta en laske sitä kärsivällisyydeksi. Kärsivällisyys mitataan kassajonoissa, oman vuoron odottamisessa, hitaan tahtiin touhuamisessa ja siinä, että pitääkö kaiken tapahtua tässä ja nyt vai ei. Pitää tietenkin.

”Suututko sä koskaan? Et varmaan.”

En tietenkään. Ikinä. Pois se minusta. Nauran, laulan ja hymyilen jatkuvasti. Totta kuitenkin toinen puoli: olen perusoptimisti ja positiivinen ihminen, mikä saattaa ulospäin näyttää siltä, etten koskaan ole pahalla päällä tai suuttunut. Mutta totuus on se, että suutun ja hermostun enkä ole millään tavalla yli-ihminen tämänkään suhteen. Monet ihmettelevät tätä ja hämmästelevät ääneen, miten he eivät koskaan uskoisi. Niinpä. Kun minua tarpeeksi ärsyttää tai koen epäoikeudenmukaisuutta tai kohtuuttomuutta, suutun. Niin, että sen huomaa.

”Sä oot varmasti todella hyvä ruoanlaittaja ja leipuri!”

Minä? En ole. En ole keittiöihmisiä lainkaan. Somesta tai arkipuheestani voi saada väärän kuvan, sillä tokihan minä makaronilaatikon, siskonmakkarasopan ja kaikenlaiset peruspöperöt valmistan itselleni ja perheelleni päivittäin. Osaan leipoa vakkarijuttuni, ja niillä brassailen. Katselen kyllä mieluusti ja koukuttuen Instagramin leivonta-postauksia ja pohdin kaikenlaisia juhlatarjoiluja, kun niiden aika on, mutta hyvä – saati todella hyvä – minä en todellakaan ole. Haluaisin toki olla. Haluaisin tykätä kökkiä keittiössä. Mutta en tykkää.

”Sä oot luonnostaan niin hoikka. Ne on ne geenit.”

En ole, eikä ole. Olen rakenteeltani pienikokoinen, pitkäselkäinen, -kätinen ja -jalkainen ja isäni mallinen hoikka tyyppi, mutta en minä luonnostaan mitenkään painoani hallitse. Minä teen töitä sen eteen. Paljon. Niin paljon, että se työ on jo rutiinia. Liikun, syön hyvin ja katson, mitä käteni vie suuhuni ja siten voin hyvin ja pystyn hallitsemaan painoani.

”Sulle kaikki on niin helppoa ja tulee niin helposti, että ihan kateeksi käy…”

Voin tähänkin kohtaan heti paljastaa, että mikään ei tule helposti juuri koskaan. Paljon on sattunut ja tapahtunut ja paljon on tehty töitä kaikenlaisten asioiden eteen niin työ- kuin perhe-elämässä vapaa-ajalla. On asioita, joita osaan hyvin ja jotka tulevat toki helpommalla kuin ne, joissa en loista. Niiden kohdalla pitää harjoitella ja sietää pettymyksiä. Olen oppinut likimain kaiken kantapään kautta, se on minulle siis tuttua. Vaikkei sitä kukaan juuri koskaan usko.

Helppous-ajatus saattaa kummuta myös siitä, että olen perusoptimisti, olen aina varma, että asiat järjestyvät, onnistun asiassa, jota tavoittelen ja niin edelleen. Asenne ratkaisee, ja se varmasti näkyy jonkinlaisena ”kaiken helppoutena”.

”Sä oot varmasti varhaiskasvatuksen opettaja tai opettaja!”

Opettaja kyllä, mutta en siinä mielessä, mitä tämän lausujat usein ajattelevat. Muistan elävästi jo kymmenien vuosien takaa, kun minun ajateltiin olevan opettaja, joka toimii lasten kanssa. Arvatkaapa miksi? Siksi, että olen niin kärsivällinen (katso blogitekstin alkuosaa…), lempeä, nauravainen ja rauhallinen. Lempeä ja nauravainen ovat varmasti näistä oikein, mutta kärsivällinen ja rauhallinen en melkein missään mittakaavassa ole.

Eräiden lasten festivaalien aikaan tein ainoana hommaan tarjoutuneena vapaaehtoisena kasvomaalauksia lapsille. Kaksi vanhempaa tokaisivat, että olen varmasti varhaiskasvattaja tai luokanopettaja, kun otan jokaisen lapsen huomioon, kehun ja puhun niin kauniisti ja varmasti heille. Niin, voisin olla näyttelijäkin – olen hyvin sopeutuvainen ja oppivainen ja teen sitä, mitä tilanne kulloinkin vaatii. Kameleontti voisi kuvata minua paremmin kuin varhaiskasvattaja…

Mutta siis lapsista toki kovasti pidän ja heidän kanssaan tykkään olla ja leikkiä. Jospa vain tietäisitte, miten minä aikuisena ihmisenä tykkäänkään heittäytyä leikin maailmaan!

Tähän on tultu.

Minna

Kuvakollaasi tehty Canvalla, suurin osa kuvista Arto Arvilahti, Kuvakas. Salikuva on oma kuvani.