Kirje vaarille – kun on aika kiittää

Isovanhemmat ovat olleet elämässäni 48 vuotta. Isoäitini, minulle kovin rakas mummo, menehtyi viime vuoden lopussa 95-vuotiaana. 94-vuotiasta vaaria hoidetaan tällä hetkellä hoivakodissa saattohoidossa. Vielä hetki sitten, hoivakotiin muuttaessaan, hän oli melko omatoiminen ja virkeä. Alzheimer on kurittanut häntä jo vuosia, mutta siitä huolimatta hän on elänyt ikäisekseen toimeliasta arkea. Yhtäkkiä vaari alkoi kellertää ja voida huonosti. Sitten siirryttiin palliatiiviseen hoitoon ja siitä hiljalleen saattohoitoon.

Lapsuusmuistot alkoivat rullata vimmatulla vauhdissa mielessäni. Muistelin, miten paljon vaari onkaan ollut mukana elämässäni ja elämässämme, auttanut, hoitanut, kuskannut, leikkinyt ja lukenut paitsi minulle myös lapsilleni. Kun minä olin pieni, mummo ja vaari pitivät minusta huolta äitini iltavuoroina, kun lapsena olin sairaana, vaari toi lakritsinappeja palkinnoksi lääkkeen ottamisesta. Kun mieheni oli pitkillä työmatkoilla, isovanhempani riensivät lastenhoitoapuun, tulivat seuraksi kotiimme ja veivät esikoista ulkoilemaan, kun minä olin sisällä jumissa vastasyntyneen kanssa.

Olen ollut etuoikeutettu. Ja se koskettaa – liki kouraisee – ihan hirmuisen syvältä. Monesti pohdin, olenko pystynyt antamaan mitään koskaan takaisin. Nyt hän ei enää muista minua, ei tunnista eikä ymmärrä, että me kävimme hoivakodin vuoteen laidalla. Hän on jo menossa, ja minä olen auttamatta myöhässä.

Ja siksi päätin kirjoittaa kirjeen vaarille.

Kirje vaarille – kun on aika kiittää

Vaari, yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani liittyy omakotitalonne pihaan Kaarinaan.  Vihreäksi maalatun talon pihassa oli koirankoppi, jossa asui oravan poikasia. Niiden emo oli hukkunut sadevesitynnyriin. Sinä muistit aina kertoa, että tynnyreihin pitäisi laittaa kepit, jotta eläimet pääsevät kipuamaan vedestä kuivalle maalle. Minä sain ruokkia oravia lääkeruiskulla. Kun poikaset kasvoivat, ne kiipesivät päälleni. Pelkäsin niitä. Terävät kynnet painautuivat ihooni, ja se teki kipeää. Sitten eräänä päivänä poikaset lähtivät maailmalle.

Me keräsimme kasvimaalta porkkanoita ja istuimme pihakeinussa. Minä laskin pukupussilla omakotitalon yläkerrasta alakertaan rappusia pitkin. Ja nauroin. Sain lihapullia, makaronilaatikkoa ja lettuja. Sain leikkiä alakaappien kattiloilla, purkeilla ja purnukoilla. Ja tulla pannuhuoneeseen kanssasi. Sain hymyjä ja rakkautta. Sain olla lapsi, jolla oli mielikuvitusystävä, Titti. Titti asui teidän aittarakennuksessanne, saunalla. Ja söi tuttia. Vaikka hän oli jo viisi.

Sinä näytit minulle tekeväisen miehen mallia – kaikki tehtiin itse. Mökkikin. Harvaluodon-mökillä sain kirmata nurmikolla ja heitellä muurahaiskekoon sokeria. Kun kasvoin isoksi, sain tuoda mukanani kaverin, jonka kanssa me uimme melkein vastarannalle. Uimme poijulle ja vastarannalle ja saunoimme perään. Sinä kalastit, perkasit ja annoit omistasi aina myös muille. Kadulla tavatessamme nostit aina lakkiasi. Olit herrasmies.

Kun menin naimisiin, sinä tanssitit minua ja sanoit naurahtaen, etten osaa lainkaan tanssia. Olit oikeassa. En osaa vieläkään. Sinä ja mummo osasitte ja piditte taitoa yllä pitkälle vanhuuteen saakka. Säännöllisesti mummo soitti, ettei vaari voisi kuskata lapsia, sillä te olisitte ruotsinlaivalla. Ihailen yhdessä tekemistänne. Ihailen sitä, miten olitte naimisissa 73 vuotta. Se on mieletöntä. Ja siihen minäkin haluan päästä. Rakkaushan on tahtomista.

Me saimme kolme lasta, joiden elämässä sinä ja te mummon kanssa olitte mukana aktiivisesti. Olen siitä kiitollinen enkä ole voinut koskaan ”antaa samalla mitalla takaisin”. Autoitte peräkanaa syntyneiden poikiemme kanssa, olitte aina paikalla, kun apua tarvitsin – pyytämättäkin. Sinä ulkoilutit esikoista. Kävitte katsomassa kaivinkoneita kodin läheisellä työmaalla, leikitte puistossa ja palasitte leipomon kautta kotiin. Keitimme kahvit ja söimme tuoretta pullaa. Myöhemmin kuljetit poikia jääkiekkotreeneihin punaisella Opelillasi. Keskimmäinen poikamme muistaa edelleen kerran, jolloin laitoit kanelia jonnekin (en tosiaan tiedä, minne sitä laitettiin) korjaamaan jonkin (en tiedä tätäkään) vuotokohdan. Joka kerta, kun asia tulee puheeksi, lasta hymyilyttää.

Sitten sinä sairastuit Alzheimeriin. Muistit pitkään minut ja meidät. Vasta viime vuosina muistisi ei tahtonut enää riittää nimeämään läheisiäsi. Olit silti aktiivinen, huumorintajuinen ja jollakin tavalla oma sisukas, kärkevä ja hiukan mustavalkoinen itsesi. Kaurisihminen.

Viikko sitten kuulimme, että sinä olet sairastunut. Oli vaikeaa katsoa sinua keltaisena, hiipuneena, äitini ottamassa kuvassa. Vielä vaikeampaa oli katsoa sinua sairaalasängyssä väsyneenä ja puhumattomana. Sydämeni pyörähti ympäri ja pala nousi kurkkuun – tiesin, ettei aikaa olisi enää paljon. Äitini sanoja lainatakseni, sinä saat nyt levähtää ja lähteä mummon luokse, olet elänyt pitkän ja hyvän elämän. Meille tulee sinua ikävä, mutta elämä täällä jatkuu.

En unohda sinua koskaan.

Minna