Kymmenen ajatusta läheisen hautajaisista

Viimeisen vuoden aikana olen joutunut hautaamaan itselleni tärkeät isovanhemmat. Ensin hyvästelin isoäidin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin oli isoisän vuoro. Kun ensimmäiset hautajaiset juuri ennen joulua olivat ohi, ajattelin, että nyt kuolema on käsitelty ja pahin on takana. En kuitenkaan osannut ajatella, että vain pienen ajan kuluttua olisin samassa tilanteessa.

Isovanhempani hautajaispäivät jäivät mieleeni hämmästyttävän samanlaisina: samat ihmiset, samankaltaiset järjestelyt, tutut rituaalit ja sama outo tunne siitä, että läheinen ihminen on yhtäkkiä poissa. Hän ei enää koskaan tule takaisin.

Hautajaisten jälkeen olen jäänyt pohtimaan, mitä läheisen hautajaiset oikeastaan merkitsevät. Mitä surulle tapahtuu, kun hautajaisiin joutuu osallistumaan kahdesti lyhyen ajan sisällä? Ja mikä lopulta merkitsee eniten, kun hyvästelee ihmistä, joka on ollut osa omaa elämää vuosikymmenten ajan?

Kymmenen ajatusta läheisen hautajaisista

1. Hautajaisiin ei ole koskaan täysin valmis

Vaikka kuolemaan olisi ehtinyt jollakin tavalla valmistautua, hautajaispäivä tekee menetyksestä konkreettisen. Isoäitini hautajaisissa moni asia oli minulle uutta. Olin valmistautunut päivään muun muassa kuuntelemalla etukäteen tilaisuuteen valittuja virsiä ja lauluja. Silti muistot kirvoittivat kyyneleet nopeasti pintaan.

Isoisäni hautajaisissa tiesin jo paremmin, mitä päivä toisi tullessaan. Hetken ajattelin, että toinen kerta voisi siksi olla helpompi. Mitä lähemmäs hautajaispäivä kuitenkin tuli, sitä vahvemmin muistot valtasivat mielen. Silloin ymmärsin, ettei tieto tulevasta suojaa surulta. Kun Adagio kajahtaa kappelin uruista, kaikki valmistautuminen karisee kuin tuhka tuuleen.

2. Toiset hautajaiset herättävät muistot ensimmäisistä

Toisissa hautajaisissa ei sure vain sitä menetystä, jonka vuoksi on juuri sillä hetkellä koolla. Isoisän hautajaisissa moni asia palautti mieleeni isoäidin hautajaiset. Kappeli, musiikki, kukat, ihmiset ja hautajaispäivän kulku tuntuivat tutuilta. Uusi tilanne kantoi mukanaan muistoa edellisestä.

Tuttuudessa oli jotakin lohdullista: tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja että tästäkin päivästä selvittäisiin. Samalla tuttuus teki päivästä raskaan. Kun tilaisuus päättyy, puhe vainajasta hiljenee, ihmiset lähtevät ja jäljelle jää omituinen hiljaisuus.

3. Surulle ei ole aikataulua

Yhdeksän kuukautta kuulostaa kalenterissa pitkältä ajalta. Surussa se ei välttämättä sitä ole. Kun toinen menetys tuli näin pian ensimmäisen jälkeen, tuntui kuin edellinen suru olisi vielä ollut osittain kesken. Yhden läheisen poissaoloon oli vasta alkanut tottua, kun toinen paikka elämässä muuttui tyhjäksi. Samalla ensimmäinen menetys tulee uudelleen pintaan. Liian liki. Surut eivät asettuneetkaan siistiin järjestykseen niin, että yksi olisi ensin käsitelty loppuun ja vasta sitten olisi ollut seuraavan vuoro. Ehkä surulle ei olekaan olemassa oikeaa tai sopivaa aikataulua.

4.  Tavalliset asiat tuntuvat erilaisilta

Hautajaisiin liittyy paljon pieniä ja käytännöllisiä asioita: pukeutuminen, kappeliin lähteminen, musiikin kuunteleminen, ihmisten tervehtiminen, kukkien vieminen arkulle ja muistotilaisuuden monet käytänteet. Kaikki on aivan tavallista, samalla mikään ei ole tavallista. Siinä taitaakin piillä yksi hautajaispäivän erikoisuuksista. Ulkopuolella maailma jatkaa radallaan. Autot kulkevat, ihmiset käyvät kaupassa ja päivä vaihtuu illaksi. Samaan aikaan omassa elämässä jokin on muuttunut peruuttamattomasti.

5. Ihmisen elämä näkyy pienissä asioissa

Hautajaisissa sitä viimeistään huomaa, kuinka paljon yhteen ihmiseen liittyy muistoja. Valokuvat, musiikki, puheet, tutut nimet ja ihmisten kertomat tarinat tuovat esiin erilaisia puolia vainajasta. Uskallan väittää, että kukaan yksittäinen ihminen ei tunne toisen koko elämää, mutta yhdessä muistot muodostavat siitä jonkinlaisen kokonaisuuden. Yhdessä muistot alkavat kuitenkin muodostaa jonkinlaista kokonaisuutta.

Isoäitini ja isoisäni hautajaisissa oli kiinnostavaa kuulla, kuinka eri tavoin ihmiset muistivat heidät. Silti erilaisissa muistoissa tuntui olevan jotakin yhteistä. Niistä tunnistin juuri sen isoäidin ja isoisän, jotka itse tunsin. Se oli liikuttavaa.

6. Surun keskellä saa myös hymyillä

Tämä oli ehkä yksi tärkeimmistä havainnoistani. Hautajaiset ovat surullinen tilaisuus, mutta kuolleeseen läheiseen liittyvät muistot eivät ole pelkästään surullisia. Joku kertoo tilanteesta, jolle naurettiin jo silloin joskus. Toinen muistaa vainajan tutun sanonnan, ilmeen tai tavan toimia. Ja sitten, yhtäkkiä keskellä surua, alkaa hymyilyttää. Huomasin, ettei se tuntunut väärältä. Päinvastoin.

7. Hautajaiset kokoavat ihmiset yhteen

Molemmissa hautajaisissa oli ihmisiä, joita en ehkä olisi muuten tavannut. Kuolema tekee näkyväksi ihmisen ympärille vuosikymmenten aikana rakentuneen ihmissuhteiden verkoston. Yhtäkkiä samassa tilassa ovat ihmiset, jotka ovat tunteneet saman ihmisen eri aikoina ja eri rooleissa. Jollekin hän oli vanhempi, toiselle isovanhempi, kolmannelle sukulainen, ystävä tai tuttu. Sain nähdä konkreettisesti, kuinka monen ihmisen elämään isovanhempani olivat jättäneet pysyvän jäljen.

8. Jokainen menetys on erilainen

Isoäidin ja isoisän menettäminen eivät tuntuneet samalta, vaikka molempien kohdalla kyse oli läheisestä ihmisestä. Jokainen ihmissuhde on omanlaisensa. Siksi myös suru on omanlaisensa. Jokainen ihminen jättää jälkeensä erilaisen tyhjän kohdan. Paikan muistoille.

9. Hautajaiset päättyvät, suru jatkaa kulkuaan

Hautajaisaamuna tuntuu helposti siltä, että edessä on pitkä päivä. Sitten yhtäkkiä ollaan muistotilaisuudessa, kahvikupit tyhjenevät ja ihmiset alkavat lähteä kukin omiin suuntiinsa. Hautajaiset ovat konkreettisia hetkiä, jolloin kuolemaa käsitellään ikään kuin yhdessä. Sen jälkeen suruprosessia jatketaan henkilökohtaisissa poteroissa.

10. Pienet asiat jäävät elämään

Kun nyt ajattelen isoäidin ja isoisän hautajaisia, en ajattele ensimmäisenä hautajaispäivän kulkua, kukkalaitteita, muistotilaisuuden musiikkia tai sitä, miten kaikki saatiin järjestettyä. Ajattelen ihmisiä. Ajattelen sitä, millaisia isovanhemmat olivat eläessään, sitä, mitä he sanoivat, miten he toimivat ja millaisia hetkiä heidän kanssaan tuli vuosien aikana jaettua.

Kun hyvästelin ensin isoäitini ja myöhemmin isoisäni, ajattelin molemmilla kerroilla, että nyt yksi vaihe päättyy. Hautajaispäivä tekee poissaolosta konkreettisen tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Tähän on tultu.

Minna