Asia, jonka koen juuri nyt epäoikeudenmukaisena

Olen tehnyt koko (aikuis)ikäni töitä, lähes aina kahta työtä samanaikaisesti. Olen maksanut melkoisesti veroja, pitänyt erinomaista huolta terveydestäni ja käyttänyt julkisia terveyspalveluja 49 vuoden aikana varsin vähän. Olen vuosien varrella käyttänyt yksityisiä terveyspalveluja osittain omasta valinnastani mutta yhä useammin myös siksi, etten ole julkiselta puolelta saanut tarvitsemaani hoitoa silloin, kun olen sitä tarvinnut.

Nyt olen jälleen tilanteessa, jossa joudun maksamaan yksityisestä erikoislääkäristä, jotta pystyn jatkamaan tavallista arkeani, työntekoani ja aktiivista treenamista. Tämä tuntuu kohtuuttomalta ja epäoikeudenmukaiselta.

Asia, jonka koen juuri nyt epäoikeudenmukaisena

Sairastan selkärankareumaa. Sairauteni pysyi remissiossa eli oireettomana liki 15 vuotta, kunnes se aktivoitui uudelleen kesällä 2025. Erityisesti minulla tulehtuvat jänteet ja niiden kiinnityskohdat sekä nivelet vaihtelevasti. Kyse ei ole pienestä kolotuksesta tai epämukavuuden tunteesta vaan pahimmillaan erittäin kivuliaasta ja toimintakykyä rajoittavasta tulehdustilasta. Aloitin biologisen lääkehoidon tammikuussa. Sitä ennen ja vielä hoidon ensimmäisinä kuukausina olen joutunut hoidattamaan tulehtuneita niveliä ja jänteitä useita kertoja paikallisilla kortisonipistoksilla. Ne ovat auttaneet erinomaisesti.

Olen käyttänyt julkisia terveyspalveluja aina, kun olen saanut tarvitsemani avun riittävän nopeasti. Valitettavan usein olen kuitenkin joutunut hakeutumaan yksityiselle reumatologille, koska reumapoliklinikalta ei ole järjestynyt ns. akuuttiaikaa selkeistä tulehdusoireista huolimatta. Ymmärrän terveydenhuollon ruuhkat. Ymmärrän säästöpaineet. Ymmärrän lääkärivajeen. Ymmärrän kasvavat potilasmäärät. Ymmärrän myös sen, että terveydenhuollossa joudutaan priorisoimaan potilaita hoidon kiireellisyyden perusteella. Minun melko vähäiset niveltulehdukseni eivät välttämättä ole prioriteettilistan kärjessä.

Biologinen lääkehoito on onneksi lieventänyt oireitani, hetkellisesti jopa poistanut ne kokonaan. Syyskuussa molemmat peukaloni alkoivat kuitenkin oireilla jälleen tutulla tavalla. Tiesin nopeasti, että tulehdus oli palannut kuuden oireettoman kuukauden jälkeen. Yritin ensin hoitaa tilannetta itse: söin säännöllisesti tulehduskipulääkettä, käytin paikallista kipugeeliä, pidin käsissä kylmää ja kuumaa, vähensin tietokonetyöaikaa, hieroin käsiä ja odotin, josko oireet rauhoittuisivat.

Kun näin ei käynyt ja ihan tavalliset arkitoimet (ihminen tarvitsee peukaloitaan yllättävän monessa, kannattaa alkaa havainnoida tätä!) alkoivat hankaloitua, otin yhteyttä hoitavaan tahooni digihoitopolun kautta. Toivoin pääseväni näyttämään peukaloitani lääkärille mahdollisimman pian ja saavani tarvittaessa paikalliset kortisonipistokset, jotka ovat aiemmin auttanut vastaavaan tilanteeseen erinomaisesti. Sain vastauksen neljännen vuorokauden kohdalla: ensimmäinen vapaa pistosaika olisi 28. lokakuuta. Siis kolmen viikon päästä viestiajankohdasta. Lisäksi minulle ehdotettiin, että voisin syödä kortisonia, jos oireet vaivaavat kovasti. Aivan. Millä annoksella? Kuinka pitkään? Ja miksi ihmeessä minun pitäisi turvautua suun kautta otettavaan kortisoniin ilman kunnollista arviota, kun aikaisemmin paikallisesti hoidettu ongelma on saatu rauhoittumaan tehokkaasti?

Ilmoitin vastausviestissäni kääntyväni yksityissektorin puoleen. Perjantai-iltapäivällä aikaa varatessani sain ajan seuraavalle maanantaille. Ja jälleen maksan hoitoni itse. Ja kyllä, tiedän, minulla on mahdollisuus mennä yksityiselle reumatologille. Kuulen toistuvasti, miten onnekkaassa asemassa olen ja kykenevä maksamaan käyntini, tutkimukseni ja tarvitsemani hoidot. Lisäksi olen varsin etuoikeutettu, onhan minulla mahdollisuus myös työterveyshuoltoon (se ei pääsääntöisesti hoida tämänkaltaisia tilanteita automaattisesti). Mutta.

Tässä tilanteessa minua turhauttaa erityisesti se, kuinka paljon teen koko ajan oman terveyteni ja toimintakykyni eteen. Liikun päivittäin hyvällä sykkeellä tunnista kahteen ja puoleen tuntiin. Harjoittelen tavoitteellisesti kolmesta neljään kertaa viikossa, joista kaksi harjoitusta on progressiivista kuntosalitreeniä ohjatusti. Huolehdin, että hengästyn kunnolla liki joka päivä. Syön terveellisesti ja säännöllisesti viisi kertaa vuorokaudessa. Metsästän jääkaappiimme sydänmerkkejä. Olen normaalipainoinen ja huolehdin unestani. Teen kahta työtä ja pidän huolta sosiaalisista suhteistani. Nauran, laulan ja harrastan. Hoidan oikein ja ohjeen mukaisesti reumaani.

Teen omalta osaltani kaiken mahdollisen pysyäkseni kunnossa, toimintakykyisenä ja työelämässä. En odota terveydenhuollolta mahdottomia. En tarvitse jatkuvia vastaanottokäyntejä enkä hakeudu lääkäriin jokaisen pienen nipistyksen tai kolotuksen vuoksi. Tarvitsen silloin tällöin asiantuntevaa apua kroonisen sairauteni tulehdusvaiheissa. Oikeaan aikaan. Kun tällaista apua ei saa, vaarana on, että hoidettavissa oleva tulehdus pitkittyy, toimintakyky heikkenee ja sairaus alkaa vaikuttaa entistä enemmän työhön ja muuhun elämään.

Kansanterveystieteilijänä kysyn, mitä järkeä tässä on…Keskustelemme jatkuvasti terveydenhuollon kustannuksista, säästöistä ja resurssipulasta. Vähemmän puhumme siitä, mitä maksaa, kun ihminen ei saa tarvitsemaansa hoitoa ajoissa. Mitä maksaa pitkittynyt kipu? Mitä maksavat menetetyt työpäivät, sairauslomat ja heikentynyt toimintakyky?

En tietenkään väitä, että jokainen tulehtunut nivel tai jänne edellyttäisi välitöntä erikoislääkärin vastaanottoa tai edes pistoshoitoa. Kolmen viikon odotusaika toimintakykyä selvästi haittaavan tulehduksen kanssa tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta, kun kyse on tunnetusta kroonisesta sairaudesta ja aikaisemmin tehokkaasti hoidetusta ongelmasta. Eikö tällaisia tilanteita varten pitäisi olla jokin ketterä ja toimiva, nopea hoitopolku? Oikea-aikainen hoito on paitsi inhimillisesti perusteltua myös taloudellisesti järkevää.

Haluan korostaa tämän kaiken räntin keskellä, ettei tämä kirjoitus ole arvostelua yksittäisiä lääkäreitä tai hoitajia kohtaan. Olen saanut julkisessa terveydenhuollossa erinomaista hoitoa sairauteeni ja tiedän, että ammattilaiset tekevät työtään jatkuvasti kasvavien paineiden keskellä. Ongelmani ei ole hoidon laatu silloin, kun sitä saan. Ongelmani on se, etten saa hoitoa silloin, kun sitä tarvitsen.

Koen epäreiluutta ja epäoikeudenmukaisuutta, että se olen taas minä, jonka pitää kääntyä yksityissektorin puoleen. Olen vuosikymmenten ajan osallistunut veronmaksajana yhteisten palvelujen rahoittamiseen. En ajattele, että se antaisi minulle muita suuremman oikeuden päästä hoitoon. Mutta sen pitäisi tarkoittaa, että voin muiden tavoin luottaa yhteiseen järjestelmäämme silloin harvoin, kun sen apua tarvitsen.

Tähän on tultu.

Minna