Elämää viisitoistavuotiaan kanssa: sydän paikallaan, katse tulevaisuudessa
Neljätoistavuotias ei ole enää neljätoistavuotias. Hän on viisitoistavuotias. Se tarkoittaa sitä, että minun on jälleen opeteltava kirjoittamaan uusi ikävuosi ja vaihdettava kahdeksasluokkalainen yhdeksäsluokkalaiseksi. Mihin ihmeeseen vuodet vierivät?
Meillä asuu edelleen ihana hymytyttö, joka nauraa paljon, laulaa usein ja tietää tasan tarkkaan, mitä tahtoo. Tyttö, jolla on vahva oma tahto, hyvä itsetunto ja kyky pitää puolensa. Sellainen, joka ei pienestä hätkähdä ja joka osaa sanoa ein oikeissa kohdissa.
Ja sitten meillä asuu myös teini. Ihan oikea teini. Sen huomaa esimerkiksi siitä, että ohjeisiini ja pyyntöihini vastataan varsin usein ”ihan just” tai ”joo joo”. ”Ihan just” on mielenkiintoinen aikakäsite: vaikka se tarkoittaa itselleni muutaman minuutin kuluessa tapahtuvaa asiaa, teinille se voi tarkoittaa kahta minuuttia, kahtakymmentä minuuttia tai kahta tuntia. ”Joo joo” puolestaan ei välttämättä lainkaan tarkoita, että asia olisi mennyt perille, saati että sille tapahtuisi jotakin.
Viisitoistavuotias ei ole mikään piiruntarkka pipertäjä. Hän on enemmänkin äitinsä kaltainen extempore-puuhastelija, joka innostuu monenlaisesta, touhuaa kaikenlaista ja siirtyy sitten sujuvasti asiasta seuraavaan. Vaatteet, astiat, meikkisienet ja kaikenlaiset meikinpoistolappuset jäävät siihen, mihin ne kädestä sattuvat tipahtamaan. Pakko myöntää, että ihan kaikesta tästä en voi syyttää teini-ikää, sillä osittain omena ei todellakaan ole pudonnut kauas puusta…
Viisitoistavuotiaassa on paljon sellaista, jota katselen nykyään aivan erityisellä ylpeydellä. Hänellä on kivoja kavereita, hän on sosiaalinen ja hyväntuulinen tyttö, mutta ennen kaikkea hänellä on sydän paikallaan. Hän osaa asettua toisen asemaan ja puolustaa heikompaansa sekä näkee muissa ihmisissä usein hyvän. Tänä vuonna olen saanut seurata vierestä jotakin sellaista, joka on liikuttanut minua enemmän kuin osaan edes sanoiksi pukea. Tässä kohdassa olen lopettanut tekstin kirjoittamisen kolme kertaa, sillä en ole kyyneliltäni nähnyt eteeni.
Viisitoistavuotias on ystävineen ottanut mukaansa kiusatun nuoren. Tehnyt hänelle tilaa omassa porukassaan ja osoittanut, että yksinäinen nuori kuuluu joukkoon. Kaikkein koskettavinta on se, ettei tyttö taida itsekään ymmärtää, miten suuren teon he ovat tehneet ja miten valtavan suuri merkitys sillä voi olla toiselle ihmiselle. Että joku näkee, hyväksyy ja haluaa joukkoonsa. Että joku osoittaa omalla toiminnallaan, ettei ketään jätetä yksin.
Olen sanoittanut tätä viisitoistavuotiaalle useasti. Olen kehunut, kannustanut ja muistuttanut, miten ylpeä hänestä (ja heistä kaikista) olen. Olen kertonut, että juuri tällaisilla teoilla on merkitystä; yksi ihminen voi muuttaa toisen ihmisen koko elämän. Olen itkenyt liikutuksesta, ylpeydestä ja siitä, miten käsittämättömän hieno ihminen omasta lapsesta on kasvamassa. Sillä vaikka yhdeksäsluokkalaisen koulumenestys, onnistumiset ja kaikenlaiset saavutukset ilahduttavat, mikään niistä ei tunnu yhtä suurelta kuin se, että oma lapsi on toiselle lapselle hyvä.
Viisitoistavuotias on myös nokkela ja määrätietoinen. Hän huolehtii koulustaan itsenäisesti, eikä minun juuri tarvitse muistutella kokeista, läksyistä tai koulutehtävistä. Hän tietää, mitä haluaa, ja osaa jo hahmotella reitin sitä kohti. Ensin lukioon, sitten yliopistoon ja lopulta luokanopettajaksi. Sama unelma, josta olen kirjoittanut jo aiempina vuosina, elää edelleen vahvana. Tyttö ohjaa ja valmentaa jo nyt pieniä yleisurheilijoita, ja hän haluaa ensi kesänä isoseksi rippileireille.
Minusta se on ihanaa Ja samalla niin kovin hänen näköistään. Hänessä on jotakin sellaista luontaista ohjaajaa ja johdattajaa, joka on näkynyt hänessä vuosia. Halu ottaa vastuuta, innostaa, auttaa ja olla toisille hyvä. Minun on helppo kuvitella hänet joskus oman luokkansa eteen.
Me puhumme edelleen paljon. Koulusta, kavereista, tulevaisuudesta, somesta, vaatteista, maailman menosta ja kaikenlaisista arjen pienistä ja suurista asioista. Välillä keskustelemme pitkään ja vakavasti, välillä sanomme vain nopeat heipat, toisinaan (usein!) nauramme aivan typerille jutuille. Viisitoistavuotiaan kanssa elämä on edelleen varsin usein varsin mutkatonta. Vaikka teinimerkkejä on ilmassa, yhteinen ilomme ei ole kadonnut mihinkään.
Se sama pieni tyttö, joka on aina tiennyt, mitä tahtoo, täytti syyskuun lopussa viisitoista. Hänellä on omat mielipiteensä, omat kaverinsa, omat suunnitelmansa ja kokonainen tulevaisuus edessään. Olen etuoikeutettu, kun saan seurata hänen kasvuaan.
Toivon, että hän säilyttää ilonsa, rohkeutensa, empaattisuutensa, määrätietoisuutensa ja ennen kaikkea suuren sydämensä. Että elämä kohtelee häntä lempeästi ja että hän muistaa aina, miten paljon hyvää hän voi ympärilleen tuoda. Toivon, että hän ymmärtää, miten valtavan hieno ihminen hänestä on kasvamassa.
Minun hymytyttöni. Viisitoistavuotias. Maailman rakkain.
Tähän on tultu.
Minna