Entä jos erilaisuus ei olekaan ongelma vaan voimavara?

Olen usein pohtinut erilaisuutta. Sitä, miten helposti me määrittelemme toisiamme sen perusteella, mikä poikkeaa totutusta. Miten nopeasti jokin ominaisuus muuttuukaan muiden silmissä haasteeksi, vaikka se voisi yhtä hyvin olla yksi ihmisen suurimmista vahvuuksista. Hyvä ystäväni kirjoitti aiheen tiimoilta taannoin LinkedIniin. Vastasin siihen ja päätin oitis, että kirjoitan tästä aiheesta myös blogiini.

Entä jos erilaisuus ei olekaan ongelma vaan voimavara?

Ystäväni kirjoitti julkaisuunsa pitkälti koulunkäynnin haasteista suhteessa erilaisuuden kokemukseen. Itselläni ei ole ollut haasteita koulunkäynnissä, mutta tunnistan silti jotakin erilaisuuden kokemuksesta. Olen lapsesta saakka ollut nopea käänteissäni ja touhuissani. Äkkään asioita nopeasti, ideoin lähes jatkuvasti, näen mahdollisuuksia kaikkialla ja löydän ratkaisuja monenlaisiin tilanteisiin. Innostun uudesta, olen äänekäs ja nauravainen, viihdyn muutoksessa ja lähden usein takki auki sellaistakin kohti, mikä suurelle osalle saattaa tuntua hankalalta, epävarmalta tai jopa pelottavalta.

Minulle tämä kaikki on ollut ennen kaikkea valtava voimavara. Se on vienyt elämässä eteenpäin, avannut ovia, synnyttänyt uusia ajatuksia ja antanut rohkeutta tarttua mahdollisuuksiin, joita en ehkä muuten olisi edes huomannut. Mutta. Samalla juuri nämä ominaisuudet ovat asettaneet minut monesti suurennuslasin alle.

Olen ollut liian nopea, liian innokas, liian äänekäs, liian energinen. Liian sitä ja liian tätä. Jotakin muuta kuin se, mitä on totuttu pitämään sopivana tai normaalina. Ja juuri tämä liian on alkanut vuosien varrella mietityttää yhä enemmän. Kuka lopulta määrittelee, mikä on liikaa? Miksi erilaiset tavat ajatella, toimia, innostua tai hahmottaa maailmaa nähdään niin helposti asioina, joita pitäisi hillitä, korjata tai sovittaa johonkin (toisen valamaan) muottiin?

Meillä on kummallinen taipumus tarkastella erilaisuutta puutteiden kautta: huomaamme helposti sen, mikä poikkeaa totutusta, mutta emme pysähdy näkemään, mitä arvokasta poikkeavuus tuo mukanaan. Nopea ajattelija saattaa olla muiden silmissä hätäinen. Silmin nähden innostuva tyyppi voi näyttäytyä levottomana. Herkkä tulkitaan liian tunteelliseksi, perusteellinen liian hitaaksi ja rohkeasti utelias ja asioihin tarttuva hankalaksi.

Entä jos katsoisimme samoja ominaisuuksia toisesta suunnasta? Nopeus voi olla poikkeuksellista kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Innostus voi olla luovuutta, aloitteellisuutta ja kykyä saada yhteisön muut jäsenet liikkeelle. Herkkyys voi olla tarkkaa havainnointia ja syvää empatiaa. Perusteellisuus voi olla taitoa nähdä sellaista, mikä muilta jää huomaamatta.

Tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö erilaisiin piirteisiin voisi liittyä myös haasteita. Tietenkin voi. Eivätkä kaikki ominaisuudet ole kaikissa tilanteissa pelkästään vahvuus. Mutta se, että jokin tapa olla tai toimia poikkeaa valtavirrasta, ei itsessään ja automaattisesti tarkoita, että siinä olisi jotakin vikaa.

Erityisen tärkeänä pidän sitä, miten puhumme erilaisuudesta lapsille ja nuorille. Lapsi ei synny ajattelemaan olevansa liian vilkas, liian hiljainen, liian herkkä tai liian innostunut. Hän oppii vähitellen ympäristöstään, millaisia ominaisuuksia arvostetaan ja millaisia pitäisi kenties peitellä. Jos lapsi ja nuori kuulee toistuvasti olevansa liian jotakin, hän saattaa alkaa uskoa, että hänen pitäisi olla toisenlainen kelvatakseen.

Ja se on minusta surullista. Äärisurullista. Sillä pahimmillaan juuri ne piirteet, joissa piilee ihmisen suurin potentiaali, alkavat tuntua ominaisuuksilta, joita pitää pienentää tai piilottaa.

Omien lasteni kohdalla olen tietoisesti halunnut toimia toisin: olen painottanut heille, että he saavat ja heidän pitääkin olla rohkeasti juuri sellaisia kuin ovat, mahtuivatpa he muiden määrittelemiin muotteihin tai eivät. Olen pyrkinyt sanoittamaan heidän erilaisia piirteitään vahvuuksina. Näkemään ja näyttämään heille sitä hyvää, mitä heidän omassa tavassaan ajatella, tuntea ja toimia on. Haluan äitinä heidän ymmärtävän yhden tärkeän asian: omaa persoonaansa ei tarvitse pyydellä anteeksi.

Omalla kohdallani tällaista vahvuuksien sanoittamista ei juuri ollut. Kasvoin 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin erilaisuutta ei samalla tavalla tunnistettu eikä varsinkaan osattu nähdä sen kaikkia mahdollisuuksia. Monen asian kohdalla tärkeää tuntui olevan sopeutuminen kunniallisen ja kiltin tytön rooliin, koulumaailman muottiin, kasvatusmuottiin, totuttuihin tapoihin ja niin edelleen.  Onneksi ajat muuttuvat.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: itse ottamani kuva, jolle tein taustan sumennuksen Chat GPT 6.1 -tekoälyllä.