Äitimyyttejä 20 vuoden ajalta

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten minusta tuli ensimmäistä kertaa äiti. En unohda tuota hetkeä koskaan. Vuosi ja neljä kuukautta tämän jälkeen minusta tuli toistamiseen äiti, ja kolmannen kerran sain kokea tämän ihmeen 10 vuotta sitten. Statukseni onkin kolmen lapsen – kahden pojan ja yhden iltatähtitytön – äiti.

Tämä status määrittelee minua oikeastaan enemmän kuin mikään muu statukseni: vaikka olen kansanterveystieteilijä, filosofian tohtori, lehtori ja projektipäällikkö, olen kaikkein eniten ja mieluiten äiti. Heti hyvänä kakkosena tulee statukseni puolisona.

Äideistä on kirjoitettu monenlaisia tekstejä, runoja ja ajatelmia, ja taitaa äideistä jonkinsortin filosofiakin olla olemassa, äitifilosofia. Jos ei ihan filosofiaa, niin ainakin meitä äitejä määritteleviä ja syyllistäviä sekä äitiyttämme ohjaavia äitimyyttejä. Äitimyytti tarkoittaa äidin ihannekuvaa eli sitä, millainen on hyvä äiti.

Kokosin blogiin muutaman vahvan ja omaa äitiyttäni ohjanneen ja ohjaavan äitimyytin:

Äidiksi on hyvä tulla riittävän nuorena, mutta ei liian nuorena, eikä varsinkaan liian vanhana. Näin ne sanoivat gynekologin vastaanotolla vuonna 1999. Ja minä tottelin.

Äitiys on naisen elämäntehtävä. Näinkin ne sanoivat. Tosin tällä kertaa äitiysneuvolan ensisynnyttäjille tarkoitetussa synnytysvalmennuksessa hikisenä elokuun päivänä 1999. Kyllähän minä sitä jo silloin epäilin, että ihanko elämäntehtävä, mutta ääneen en tohtinut sanoa.

Kolmannen kohdalla tiesin ja hyväksyin sen tosiasian, että paljon on muutakin tekemistä.

Äiti rakastaa lastaan syntymästä ikuisuuteen. Ikuisuudesta en tiedä, mutta niin väkevä on rakkaus, että jäävät Pirun väkevät pohjalaiset kakkoseksi. Kun kuulee lapsensa ensiparkaisun ja saa hänet ensikertaa rinnalleen, tietää, mitä on rakastaa sydämestään. Kiva kun tulitte.

Äidit ovat uhrautuvaisia ja asettavat lapsensa edun aina omansa edelle. No totta melkein joka sana. Uhrautumisesta en omalla kohdallani puhuisi, mutta aina ovat lapset menneet oman edun ja tahdon edelle. Aina. Pitäisi hieman ehkä joskus tinkiä, mutta toistaiseksi tätä myyttiä en ole pystynyt rikkomaan.

Sitten on sellainen myytti, jonka mukaan äiti se pärjää ja riittää aina.

Ei kahta kysymystäkään. Varmasti totta tämäkin, mutta syyllistää melkoisesti ruuhkavuosiarjen koukeroissa – kun pitäisi jaksaa, vaikka arki on kaatumassa niskaan.

Äidin pitää olla läsnä lapsilleen, mutta silti huolehtia omasta jaksamisestaan hankkimalla säännöllisesti omaa aikaa. Oma aika tulee ”ansaita”. Kukahan tämän viisauden on alun perin lausunut? Itse tunnistan olevani läsnä ja antaneeni aina paljon aikaa lapsilleni. Olen kuitenkin myös osannut ottaa aikaa itselleni ja parisuhteelle (vaikka en sitä varmasti aina olekaan ansainnut) Poikien ollessa pieniä meillä oli miehen kanssa tapana viettää viikko vuodessa kahden. Matkustimme ulkomaille, ja pojat pääsivät mummolaan. Oi aikoja.

Äidin on pukeuduttava soveliaasti ja kammattava hiuksensa. Kyllä kyllä. Ainakin lapsilta tulee välitön palaute noloudesta, jos näyttäytyy kylillä tukka pystyssä kotiverkkareissa. Teams-aikana pääse vähemmällä: voi laittautua vain puoliksi…

Äiti-ihanteisiin kuuluu olla myös hyvä puoliso, ystävä, työntekijä ja tietysti hyvässä kunnossa. Kaikessa pitää olla hyvä. Vähintään hyvä. Paistaa lihapullia ja siivota eteisen neulasia, hymyillä kuuliaisesti työpaikan kahvihuoneessa ja illan tullen ähkiä salilla.

Höpöhöpö. Me emme elä enää 1950-luvulla.

Äiti saa olla vapaa, hänellä on oma tahto. Siivota ehtii myöhemminkin. Kuvioihin ovat tulleet myös Saarioisten äidit.

Täydellinen äiti ei menetä malttiaan, hän on aina tasainen ja rauhallinen. Tämä taisi lukea jossakin neuvolaoppaassa 1960-luvulla. Käsi pystyyn myytin murtamisen merkiksi. Kuten olen aiemmin sanonut, minä olen tunneihminen. Nauran, itken ja suutun, sitten lepyn. Erityisesti äitiydessä hermoja on koeteltu. Ja tullaan varmasti vielä monesti koettelemaan. Ja aina on selvitty. Lapsille olen välittänyt, että kaikki tunteet ovat sallittuja.

Äitiys on siitä eriskummallinen laji, että sitä ei voi harjoitella. Äitiyteen pitää kasvaa. Uskallan väittää – lähinnä omaan kokemukseeni pohjaten – että äitinä voi kehittyä sitä varmemmin, mitä enemmän perheessä on lapsia.  Ensimmäisen kanssa kaikki on uutta ja ihmeellistä, toisen kanssa kaikista erikoisista äitiys- ja vanhemmuussäännöistä luopuu jo mielellään, ja kolmannen synnyttyä osaa jo kulkea sieltä, mistä aita on matalin. Tai kaatunut.

Tähän on tultu.

Minna