Hoikkuutta saa taivastella, mutta lihavuus on tabu
Tiedättekö, mitä olen aina (tai ainakin usein ja pitkään) pohtinut? Sitä, että nykykulttuurissa, jossa keskustelupalstat täyttyvät kehopositiivisuudesta ja julkisesti julistetaan kehorauhaa, on tabu puhua ääneen lihavuudesta, mutta normaalia puuttua hoikkuuteen.
Lihaville ei saa sanoa, lihavuudesta ei saa kommentoida eikä vitsailla, lihavaa ei saa moittia syömisistä. Lihavan tavat, tottumukset ja buffet-käyttäytyminen ovat pyhä. Samaan aikaan hoikalle voi hämmästellä ääneen hänen hoikkuuttaan, ruoka-annoksiaan, vyötärön kapeutta ja sitä, miten olisi hyvä, jos luiden päälle saisi kerrytettyä edes hieman enemmän lihaa – ota nyt ihmeessä lisää kakkua!
Olen aiemmin kirjoittanut, että itse en ole luonnostani hoikka (toki rakenteeltani pieni) enkä pysy hyvässä ja minulle tyypillisessä kuosissa, ellen tee itse töitä sen eteen.
Joudun siis liikkumaan, nukkumaan ja ruokailemaan säännöllisesti. Vaadin viisi ruokahetkeä vuorokaudessa ja viidesti viikossa treeniä pysyäkseni sellaisessa hapessa, jossa minun on hyvä olla. Olen ollut aina hoikka, isäni kaltainen, sanovat. En liho herkästi, mutta nesteet, hiilihydraattihötöt ja liiallinen suola sekoittavat aineenvaihduntani ja tuntuvat kaikkein eniten ja nopeiten selkärankareumaoireissani ja näkyvät vatsanseudulla.
Herkuttelen siis kerran viikossa. Ja saan usein kuulla siitä. On valtavan erikoista ja ihmeellistä, kun en ota jokaisella kahvilareissulla kakkua, pullaa, piirasta tai jäätelöä.
Kaikki seuraavat olen aikuiselämäni aikana kuullut ja kokenut:
Kuivan kesän orava. Hoikkaa ulkomuotoani on kahvipöytäkeskustelussa joskus aiemmin muun muassa työelämässä kommentoitu näin. Että sellaiset eivät kahvipöydässä pullaa kaipaa. Kuivan kesän oravat.
Kerjäläisen kelkannaru. Samaisissa kahvipöytäkeskusteluissa kuultu varsin naseva ja vanhakantainen suomalainen sananlaskuntapainen, jossa vastapuoli on pullanpala suussaan todennut, että jos ei nyt syö kunnolla pulla talvivarastoon, voi peilistä joulun jälkeen kurkistaa ”tuollainen kerjäläisen kelkannaru”.
Ota nyt sinäkin, ota, ota. Ei ole sitten niin kylmä talvella.
Voi, miten sinä olet pieni! Kun omaa pääasiassa S-koon vaatteita on auttamatta pieni. Small. Minulle S on varsin sopiva koko, ja olen S-koon vaatteisiini tyytyväinen. Nyt, kun olen treenannut lihasta, olenkin saanut siirtyä osin M-kokoon. Mitäs siitä sanotte?
Helppo se on sanoa, kun on luonnostaan hoikka. Niin. Varmasti olisi, jos olisi luonnostaan hoikka. Mutta kun ei ole, niin pitää elää elämänsä terveellisesti ja kerran viikossa herkkupäivä -mentaliteetilla.
Syötkö sä koskaan mitään? Syön. Ja voin vannoa, että syön enemmän kuin useimmat näissä keskusteluissa. Eronamme on vain se, että minä syön (sen saakelin) ruokapyramidin mukaan, lautasmallia viisi kertaa päivässä noudattaen. On aamiaista, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa.
Lauantaisin vetelen herkkuja ja karkkeja, kahvikupillisella syön aina palan suklaata. Yhden palan.
Sä et taida kauheasti grilliruokaa/pitsaa/karkkia/sipsiä/suklaata syödä, kun olet noin laiha? Niinkö luulette? Mitä jos syönkin? Ja koska olen luonnostani niin hoikka ja kulutan aivan kauheasti keski-ikäiseksi naiseksi, voin syödä koska tahansa grilliruokaa, karkkia, sipsiä, pullaa ja keksiä. Kaksin käsin. Päälle kulautan sokerilimpparia ja elän tyytyväisenä vatsa täynnä elämäni loppuun saakka.
Olemme joskus ystävieni kanssa pohtineet, minkälainen show syntyisi, jos lihaville ja ylipainoisille kommentoitaisiin samalla tavalla? Miten meihin suhtauduttaisiin, jos buffet-jonossa kysyisimme lihavalta, aikooko hän todella ottaa toisen siivun kakkua, kannattaisiko hänen jättää väliin santsikierros, unohtaa lauantaikarkit ja alkaa lenkkeillä aktiivisesti sulattaakseen kaiken ylimääräisen vatsarasvansa? Vatsarasva on kaikkein vaarallisinta.
Olisiko ihan jees kommentoida XXL-kokoisia vaatteita haukkomalla henkeään, miten suuri vaatteiden omistaja onkaan?
Olisiko fiksua ottaa esiin kahvipöytäkeskusteluissa vyötärölihavuuden vaarat, diabetes- ja sydäninfarktiuhka, kauhistella syödyn ruoan laatua ja määrää?
Ei olisi. Leimautuisimme rasisteiksi, olisimme ulkomuodon perusteella syrjiviä, epäeettisiä ja epäkohteliaita. Ennen kaikkea saisimme hävetä.
Tähän on tultu.
Minna
Kuva: Unsplash