Hoikkuutta saa taivastella, mutta lihavuus on tabu

Tiedättekö, mitä olen aina (tai ainakin usein ja pitkään) pohtinut? Sitä, että nykykulttuurissa, jossa keskustelupalstat täyttyvät kehopositiivisuudesta ja julkisesti julistetaan kehorauhaa, on tabu puhua ääneen lihavuudesta, mutta normaalia puuttua hoikkuuteen.

Lihaville ei saa sanoa, lihavuudesta ei saa kommentoida eikä vitsailla,  lihavaa ei saa moittia syömisistä. Lihavan tavat, tottumukset ja buffet-käyttäytyminen ovat pyhä. Samaan aikaan hoikalle voi hämmästellä ääneen hänen hoikkuuttaan, ruoka-annoksiaan, vyötärön kapeutta ja sitä, miten olisi hyvä, jos luiden päälle saisi kerrytettyä edes hieman enemmän lihaa – ota nyt ihmeessä lisää kakkua!

Olen aiemmin kirjoittanut, että itse en ole luonnostani hoikka (toki rakenteeltani pieni) enkä pysy hyvässä ja minulle tyypillisessä kuosissa, ellen tee itse töitä sen eteen.

Joudun siis liikkumaan, nukkumaan ja ruokailemaan säännöllisesti. Vaadin viisi ruokahetkeä vuorokaudessa ja viidesti viikossa treeniä pysyäkseni sellaisessa hapessa, jossa minun on hyvä olla. Olen ollut aina hoikka, isäni kaltainen, sanovat. En liho herkästi, mutta nesteet, hiilihydraattihötöt ja liiallinen suola sekoittavat aineenvaihduntani ja tuntuvat kaikkein eniten ja nopeiten selkärankareumaoireissani ja näkyvät vatsanseudulla.

Herkuttelen siis kerran viikossa. Ja saan usein kuulla siitä. On valtavan erikoista ja ihmeellistä, kun en ota jokaisella kahvilareissulla kakkua, pullaa, piirasta tai jäätelöä.

Kaikki seuraavat olen aikuiselämäni aikana kuullut ja kokenut:

Kuivan kesän orava. Hoikkaa ulkomuotoani on kahvipöytäkeskustelussa joskus aiemmin muun muassa työelämässä kommentoitu näin. Että sellaiset eivät kahvipöydässä pullaa kaipaa. Kuivan kesän oravat.

Kerjäläisen kelkannaru. Samaisissa kahvipöytäkeskusteluissa kuultu varsin naseva ja vanhakantainen suomalainen sananlaskuntapainen, jossa vastapuoli on pullanpala suussaan todennut, että jos ei nyt syö kunnolla pulla talvivarastoon, voi peilistä joulun jälkeen kurkistaa ”tuollainen kerjäläisen kelkannaru”.

Ota nyt sinäkin, ota, ota. Ei ole sitten niin kylmä talvella.

Voi, miten sinä olet pieni! Kun omaa pääasiassa S-koon vaatteita on auttamatta pieni. Small. Minulle S on varsin sopiva koko, ja olen S-koon vaatteisiini tyytyväinen. Nyt, kun olen treenannut lihasta, olenkin saanut siirtyä osin M-kokoon. Mitäs siitä sanotte?

Helppo se on sanoa, kun on luonnostaan hoikka. Niin. Varmasti olisi, jos olisi luonnostaan hoikka. Mutta kun ei ole, niin pitää elää elämänsä terveellisesti ja kerran viikossa herkkupäivä -mentaliteetilla.

Syötkö sä koskaan mitään? Syön. Ja voin vannoa, että syön enemmän kuin useimmat näissä keskusteluissa. Eronamme on vain se, että minä syön (sen saakelin) ruokapyramidin mukaan, lautasmallia viisi kertaa päivässä noudattaen. On aamiaista, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa.

Lauantaisin vetelen herkkuja ja karkkeja, kahvikupillisella syön aina palan suklaata. Yhden palan.

Sä et taida kauheasti grilliruokaa/pitsaa/karkkia/sipsiä/suklaata syödä, kun olet noin laiha? Niinkö luulette? Mitä jos syönkin? Ja koska olen luonnostani niin hoikka ja kulutan aivan kauheasti keski-ikäiseksi naiseksi, voin syödä koska tahansa grilliruokaa, karkkia, sipsiä, pullaa ja keksiä. Kaksin käsin. Päälle kulautan sokerilimpparia ja elän tyytyväisenä vatsa täynnä elämäni loppuun saakka.

Olemme joskus ystävieni kanssa pohtineet, minkälainen show syntyisi, jos lihaville ja ylipainoisille kommentoitaisiin samalla tavalla? Miten meihin suhtauduttaisiin, jos buffet-jonossa kysyisimme lihavalta, aikooko hän todella ottaa toisen siivun kakkua, kannattaisiko hänen jättää väliin santsikierros, unohtaa lauantaikarkit ja alkaa lenkkeillä aktiivisesti sulattaakseen kaiken ylimääräisen vatsarasvansa? Vatsarasva on kaikkein vaarallisinta.

Olisiko ihan jees kommentoida XXL-kokoisia vaatteita haukkomalla henkeään, miten suuri vaatteiden omistaja onkaan?

Olisiko fiksua ottaa esiin kahvipöytäkeskusteluissa vyötärölihavuuden vaarat, diabetes- ja sydäninfarktiuhka, kauhistella syödyn ruoan laatua ja määrää?

Ei olisi. Leimautuisimme rasisteiksi, olisimme ulkomuodon perusteella syrjiviä, epäeettisiä ja epäkohteliaita. Ennen kaikkea saisimme hävetä.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Unsplash

Kommentit (14)
  1. Vapauden Asema/Riikka-Lea
    20.4.2021, 21:59

    Hei
    Sen verran olisn halunnut korjata omasta kokemuksesta, että mihinkään ei ole tultu 😀 Itseni kohdalla tilanne on ollut tasan sama 51 vuotta tai jos tarkkoja ollaan niin yli 44 vuotta (se on aika jonka muistan jatkuvine huomatteluineen) . Aina ollut hoikka, kun vielä poltin painoin 57kg. Nyt olen ihan normaalipainoinen 65-70kg ja 173 pitkä ja edelleen, kuten lapsesta asti saan kuulla huomautteluja painostani. Tuota kaikkea samaa mitä yllä. Siksi totean, ettei mihinkään ole tultu vaan ihmiset kuvittelevat vuosikymmenistä toisiin, että toisen ulkonäköä saa kommentoida halveksivasti. Sillä mitäpä muuta nuo kelkannaru ynm. huomauttelut ovat. Miksi on muka soveliasta huomauttaa hoikalle,että syö enemmän? Ilmeisesti se saa näiden ihmisten olon tuntemaan hyvältä. Kertoo vain siitä, että eivät ole tyytyväisä itseensä.
    Ja itsellä myös sama. Saan vyötäröläskejä helposti mutta en halua niitä joten tarkkailen syömisäni ja syön terveelliseti jo ikäni ja jaksamiseni vuoksi. Sitten ihmiset jotka puputtavat tyhjiä hiilareita ovat ensimmäisenä tuputtamassa samaa roskaa toislle :O 😀
    Toivotan tsemppiä meille kaikille, jotka jaksamme huolehtia itsestämme. Ja kiitos kirjoituksestasi

    1. Kiitos kommentistasi!
      Osut oikeaan kysyessäsi, miksi on soveliasta huomautella hoikalle syömisistä. Ei ole. Kuten toteat, se on halveksuvaa.
      Kiitos tsempeistä, samat tsempit sinne suuntaan 🙂

      Minna

  2. Joo, samanlaisia kokemuksia. Itseäni ärsyttää erityisesti tämä ulkomailla kehitetty termi ”thin privilege”millä viitataan johonkin kuvitteelliseen hoikkien etuoikeutettuun asemaan. Ei se minulle mikään etuoikeus ole, vaan seurausta siitä että mietin päivittäin miten syön ja liikun. Kyllä minä voisin syödä levyn Fazerin sinistä aamupalaksi vaikka joka päivä, mutta en syö : D

    1. Hei, kiitos kommentista!
      Itsekään en ole innostunut tuosta thin priviledge -termistä. Omia elintapoja tarkastelemalla ja tarkkailemalla pystyy helposti (kuka tahansa pystyy!) säätelemään niin painoaan, olomuotoaan kuin mielialaansakin. Monta monessa. Hoikkuus ei ole itsestäänselvyys ja vain perimässä annettu, se vaatii myös aivan tietynlaista työtä. Kuten mainitsit, syömistään ja liikkumistaan pitää aktiivisti pohtia, jos mielii pitää itsensä kunnossa.

      Minna

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *