Inhimillisyys riittää – kohtaamisia vastaanotoilla ja sairaalassa

Olen aiemmin kirjoittanut osan seuraavista inhimillisistä kohtaamisistani Facebook-feediini, nyt julkaisen ne blogissa osana terveydenhuollon kohtaamisia käsittelevää kirjoitusta. Kuva on kotiinpääsyn aamulta, hymy oli herkässä, elämä edessä ja puna palannut poskille.

Kaikki alkoi, kun olin kärsinyt hieman yli viikon äärettömän kauheasta, sietämättömälle tasolle yltyneestä hermokivusta. Kipu johtui kaularangan prolapsin aiheuttamasta ahtaumasta – hermo oli jatkuvasti pahassa pinteessä. Minua onnisti, sillä pääsin päivystysleikkaukseen. Tarina alkaa yksityislääkärin vastaanotolta, leikkausviikon keskiviikolta.

Tiedättekö, mikä on inhimillistä?

Se, kun vastapäätäni istuu asiansa osaava neurokirurgi. Hän kuuntelee minua. Hän katselee minua. Minä olen tuskainen. Roikun tuolilla pää alaspäin, sitten istun olkapää korvissa ja pää vinossa. Minä nostan kipeän puolen käden ylös. Hän tutkii minua. Me katsomme toisiamme silmiin. Hän puhuu viisaita. Minä olen hiljaa. Meillä on maskit, mutta katseesta tunnistan ihmisen. Päivystysleikkauksen kriteerit täyttyvät. Minä itken. Hän katsoo suoraan silmiin. Minä rauhoitun. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, huomenna nähdään.

Tiedättekö, mikä muu on inhimillistä?

Se, kun yhdeksän päivän sietämättömän sekä kaiken keskittymis- ja toimintakyvyn vievän hermokivun ja vuorokauden päivystysleikkausjonottamisen jälkeen kaikki on ohi. Kun havahdut heräämöhoitajan ilmoitukseen siitä, että leikkaus on onnistunut.

Kun herättyäsi tajuat nanosekunnissa, että kaikki kivut ovat poissa. Kun sormet, varpaat ja ajatus liikkuvat.

Heräämöhoitaja jutustelee minulle. Minä vastaan kurkku karheana. Hän kostuttaa suutani pyytäessäni ja valvoo vointiani vieressäni. Hänellä ei ole kiire. Hän hymyilee. Minä näen sen silmistä. Hän koskettaa minua puhuessaan. Minulla on turvallinen olo. En muista hetkeen olleeni näin helpottunut. Hän luovuttaa minut vuodeosastolle. Minua itkettää, kun sanon kiitos. Valot pimeyksien reunalla.

Inhimillisyyden ytimessä

Vuodeosastolla tapasin Sirkan ja Jaanan (nimet muutettu), huonetoverini. Ennen leikkausta, kivun kourissa, olin pääasiassa hiljaa, välillä itkin ääneen. Minusta ei ollut juttukaveriksi. Yksityisyys olisi tullut tarpeeseen. Osasto oli täynnä, eikä tähän ollut minkäänlaista mahdollisuutta.

Sirkka oli minua tasan 30 vuotta vanhempi. Sain sen selville, kun hän luetteli sosiaaliturvatunnustaan ääneen lääkkeenjaossa. Sirkka oli fiksu nainen. Kovia kokenut. Selkärankaa luudutettu ja kaikenlaista. Kädet eivät toimineet, mutta sormet ja pää pelasivat.

Sirkka jutteli, kannusti ja kehotti soittamaan kelloa – ”eivät ne muuten tänne osaa tulla”. Niinpä niin, eivät.

Jaana, minua hieman nuorempi nainen, saapui huoneeseen teho-osastolta. Sekunnin murto-osan, hänen tarinansa kuultuani, minua hävetti oma valittamiseni. Ystäväni ja kollegani toteamus siitä, että tällä osastolla oppii paljon – erityisesti elämästä – on varsin paikkansa pitävä. Omat murheet tuntuvat hetken niin kovin pieniltä.

Olimme inhimillisyyden ytimessä.

Me juttelimme kaikesta. Me jaoimme huoneen lisäksi suihku- ja wc-tilan sekä kaikki kokemuksemme. Me itkimme ääneen ja nauroimme lääkehuuruisille jutuillemme. Me tiesimme toistemme sairauskertomukset tahtomattammekin ja välillä vaivuimme vakavampiin aiheisiin: onko nykyhoitotyössä enää tilaa potilaille? Me arvostimme yhteen ääneen hymyileviä ja kolme minuuttia huoneessa viihtyviä sairaanhoitajia ja yövuoron kokenutta neurokirurgisen hoitotyön konkaria.

On ihailtavaa, miten joillakuilla on homma hallussa!

Kun lauantaiaamuna huoneeseen saapui hymyilevä, hyräilevä ja hyvää huomenta toivottava sairaanhoitaja, tiesin jälleen olevamme inhimillisyyden ytimessä: kohtaamisessa. Laskin, että hoitajalta vie noin viisi minuuttia tulla huoneeseen, laittaa huoneen ovi kiinni ja tervehtiä. Kertoa päivän säästä ja arvuutella yhdessä potilaiden kanssa, mitä puuroa sairaala-aamiaisella tänään tarjottaisiin.

Samaan viiteen minuuttiin hän kysyy voinnit ja kuulumiset, esittelee itsensä, avaa verhot ja pohtii ääneen maailman menoa. Hän on hyväntuulinen ja tartuttaa minuutissa raikkautensa potilaisiin. Hän ei vain jaa lääkkeitä, tee temppuja tai ”ole oikealla asialla”.

Nämä viisi inhimillistä minuuttia voivat olla käänteen tekeviä potilaalle.

Tähän on tultu.

Minna