Sano se ääneen: Kaikki hyvä syntyy kiireettömyydestä
Näin kesälomalla olen pysähtynyt ihmeellisen seesteisen olotilan äärellä useasti. En oikein osaa selittää olotilaa, mutta sitä kuvaavat tekemisen meininki, levollisuus, hyvä mieli, kutkuttava odotus, ilo ja sisäinen rauha, rauhallisuus. Vaikka olen kärsimätön ja nopeatempoinen ihminen, olen huomannut pitäväni tästä olotilasta.
Se ei missään nimessä ole vastakohta kärsimättömyydelle tai nopeatempoisuudelle, mutta siinä on aivan omanlaistaan taikaa, zeniä. Kun olen pysähtynyt olotilan äärelle, olen tajunnut, että kyse on kiireettömyydestä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että kaikki hyvä syntyy kiireettömyydestä. Usein täysi kiireettömyys vaatii liki tyhjän kalenterin. Loman. Viikonlopun. Vapaa-ajan hetken. Jotain sen suuntaista.
Kiireettömyys ei itselleni tarkoita sitä, ettei olisi mitään tekemistä tai pitäisi levätä laakereillaan. Se on sitä, että tekee itselleen mielekkäitä asioita omassa tahdissaan, ilman ehtimisen pakkoa ja edessä siintävää seuraavaa pakollista etappia. Kun ei ole kiire, ehtii tehdä, ajatella ja kuunnella. Kun ei ole kiire, voi puuhastella extempore-asioita, tavata yhtäkkiä ystäviään, lähteä hetken mielijohteesta salille ja paneutua lukemaansa tai kuuntelemaansa kirjaan ilman aikarajaa. Kun ei ole kiire, ehtii istuskella ja ihmetellä. Ja usein juuri näissä hetkissä syntyy jotain merkityksellistä.
Olenkin alkanut keräillä kiireettömiä, ihania hetkiä kesäloma-arjesta kuin pieniä aarteita:
Kun kukaan ei syö seisaaltaan tai juokse ovesta ulos paahtoleipä suussaan. Kun arjessa ehtii kysyä viime yön unista ja tulevan päivän suunnitelmista.
Kun saa suunnitella päivän ohjelman oman mielensä mukaan: lenkki, treeni, kaupassa käynti, fillarointi rannalle ja niin edelleen.
Kun saa istua aurinkoisella terassilla lenkin ja treenin päätteeksi ja juoda itse keittämäänsä kahvia hellelämmössä jalat toisella tuolilla,
Kun saa kuunnella tai lukea lempikirjaansa taukoamatta niin pitkään kuin huvittaa. Kun kukaan ei keskeytä. Kun mikään ei keskeytä.
Kun sähköposti ei kilkuta. Se ei vaadi mitään, eikä sitä tarvitse seurata.
Kun voi tehdä päätöksiä ja perua niitä. Kun voi päättää siivoavansa kaappeja ja pyörtää päätöksensä, koska kesäkeli houkuttelee enemmän.
Kun lautapelin äärelle ehtii istua ilman kellottamista. Kun ei vain ”ehditä nopeasti pelaamaan yhtä kierrosta”, vaan voidaan rauhassa pelata loppuun tai aloittaa tuhannesti alusta.
Kun voi paneutua palapeliin antaumuksella eikä tarvitse miettiä samalla mitään muuta.
Kun suunnitelmat peruuntuvat, eikä tarvitse keksiä heti uutta menoa.
Kun kolmetoistavuotiaan nukkumaanmeno venyy ja hän jää ovenpieleen juttelemaan. Kun kenelläkään ei ole kiire, eikä aamulla soiva herätyskello vaadi pistämään päätä tyynyyn sillä sekunnilla.
Kun teini tulee sohvalle viereen istumaan ihan omasta tahdostaan, pyytämättä. Hän ei välttämättä puhu mitään, hän vain on siinä. Välillä silmäilemme toisiamme. Hymyilemme. Vaihdamme sanan tai pari.
Kun lapsi nukkuu ja kodissa on hiljaista. Kun ehtii hengähtää, istua hiljaisuudessa ja kuunnella omia ajatuksiaan. Tai puolisoaan.
Kun voi katsella suoratoistopalveluista mieleisiään sarjoja tai elokuvia niin pitkään, että silmät menevät kiinni. Kun ei tarvitse sammuttaa televisiota ja sulkea silmiä tiettynä kellonlyömällä.
Kun herätyskello ei soi aamulla.
Nämä ovat ihania hetkiä. Niitä kaikkia siivittää omanlaisensa kiireettömyys. Ja kiireettömyydessä syntyy jotain tärkeää – palautumista, iloa, oivalluksia, luottamusta ja aivan uudenlaista energiaa.
Tähän on tultu.
Minna