Kepeää pohdintaa viikonlopuksi: Mikä Muumi-hahmo olisin?

Tänään päätin julkaista jotakin todella kepeää tulevan viikonlopun kunniaksi. Keskustelimme jokin aika sitten ystäväni kanssa Muumeista ja Tove Janssonin ”muumifilosofiasta”, siitä, miten Jansson rakensi tarinoihinsa kokonaisen maailmankuvan, lempeän, mutta rehellisen maailmankuvan, jossa jokaisen hahmon erilaisuus on osa yhteistä tarinaa. Muumilaakson elämä ei ole pelkkää satua, vaan tarkkanäköinen kuva ihmisyydestä.

Tove Jansson ei kirjoittanut Muumeja lasten tarinaksi tai yksinkertaistaakseen maailmaa vaan tehdäkseen siitä ymmärrettävämmän. Muumilaakso on omanlaisensa ideologinen maisema, jossa jokainen hahmo edustaa tapaa suhtautua elämään, kanssaeläjiin, tunteisiin, vapauteen, valtaan ja vastuuseen. Janssonin käsissä arjen pienet asiat muuttuvat filosofisiksi havainnoiksi: ystävyydestä tulee rohkeutta, yksinäisyydestä tilaa kasvaa ja seikkailusta tapa ymmärtää itseään.

Keskustelumme lomassa pohdimme ystäväni kanssa, mikä Muumi-hahmo me olisimme, jos tutkaillaan hahmojen olemusta, luonnetta ja tekemistä sekä sitä, miten Jansson kirjoitti hahmon sisimmän. Oma vastaukseni menee tiivistettynä näin: olen aivan varmuudella (paikoin ristiriitainenkin) sekoitus Vilijonkkaa, Muumipeikkoa, Näkymätöntä Ninniä ja Pikku Myytä.

Mikä Muumi-hahmo olisin?

Minussa asuu Vilijonkka. Se, joka tietää, miten asiat kuuluisi tehdä. Se, joka ärsyyntyy, jos sääntöjä ei noudateta, raameista lipsutaan, aikataulut venyvät tai tärkeät asiat tehdään “vähän sinne päin”. Vilijonkka nostaa päätään erityisesti silloin, kun kannan vastuuta työssä, projekteissa, ryhmissä. Silloin haluan järjestystä, selkeyttä ja sitä, että jokainen hoitaa osansa. Hyvin. Ja kyllä, joskus saatan lempeästi komennella… Mutta poikkean Vilijonkasta ainakin siinä, että en ole juuri lainkaan huolestunut ihminen.

Samaan aikaan olen vahvasti Muumipeikko, tuo lempeä ja utelias idealisti, joka on pohjimmiltaan hyväuskoinen ja valmis näkemään ihmisissä ja asioissa parhaat puolet. Haluan, että kaikilla on turvallinen olo, että kukaan ei jää ulkopuolelle ja että asiat ratkaistaan suoraan puhumalla. Muumipeikko minussa uskoo, että maailmaa voi ymmärtää monella eri tavalla ja että perhe ja ystävät ovat kaiken keskiössä.

Sitten on Näkymätön Ninni. Näkymättömän Ninnin tarina on minusta ”muumifilosofian” parhaimmistoa.  Ninni on myös lempihahmoni ikinä. En ole kaltoin kohdeltu, enkä liioin ollut näkymätön, mutta näkymätön lapsi ilmenee minussa silloin, kun olen ollut liian pitkään vahva, reipas tai “kyllä minä pärjään” -tilassa. Kun suorat sanat jäävät sanomatta, rajat vetämättä ja omat tarpeet taka-alalle. Silloin vetäydyn ja hiljenen. Näkymätön Ninni piileskelee taustalla myös silloin, kun olen kaikkeni tehnyt, kaikkeni antanut, kaikkeni näyttänyt, mutta se ei olekaan riittänyt tahtotilani mukaiseen pitkäaikaiseen tavoitteeseen.

Edellä mainittujen lisäksi minussa on ripaus Pikky Myytä (vaikka hahmosta en niinkään ole koskaan pitänyt).
Pikku Myy minussa ei selittele, ei silottele eikä pelkää epämukavuutta. Pikku Myy sanoo ääneen sen, mitä muut ehkä ajattelevat mutta eivät kehtaa sanoa. Hän saattaa olla ärsyttävä, rehellinen ja ajaa omaa kantaansa vimmatusti.  Sanoisin, että ilman Pikku Myytä minussa olisi paljon vähemmän rohkeutta.

Kun ajattelen näitä neljää hahmoa yhdessä, huomaan, että ne eivät ne oikeastaan olekaan sekalainen seurakunta ja ristiriidassa keskenään vaan enemmänkin omanlaisensa kokonaisuus. Vilijonkka tuo elämään järjestyksen ja vastuun, Muumipeikko lempeyttä, optimismia ja uteliaisuutta, Ninni herkkyyttä ja tarpeen tulla nähdyksi. Pikku Myy kannustaa rehellisyyteen sekä rohkeuteen olla oma itsensä.

Tähän on tultu.

Minna