Kesään on mahtunut ei-niin-mukaviakin hetkiä…

Kiitos kysymästä, kesään on mahtunut ei-niin-mukaviakin hetkiä, sellaisia, joina olen ajatellut, etten jaksa enää hetkeäkään lomailla, en jaksa yhtään ihmisiä enkä missään nimessä ole mitenkään tyytyväinen, iloinen, saati onnellinen ja onnekas. Olemme jälleen ensimmäisen maailman ongelmien äärellä, joten jos tällaiset marinat ja loma-arjen melko mitättömät kompastuskivet triggeröivät, kannattaa skipata tämä kirjoitus.

Kaikkein pahin takaisku oli se, kun palasimme ihanalta ja aurinkoiselta, lämpimältä kesälomamatkaltamme Kroatiasta. Kotiinpaluuhetki oli kylmä, sateinen ja harmaa. Mieli painui maahan nopeasti. Kännykän säätietoa selatessa apatia sen kun jatkui: tällaista shittiä olisi luvassa ainakin seuraavat kymmenen päivää… Olen vannoutunut kesäihminen, eikä mikään alle 20 astetta tunnu kesältä. Ei ainakaan, jos aurinko ei paista kirkkaalta taivaalta.

Vielä ikävämpää oli, että jouduimme samana paluuiltana viemään Selma-lemmikkisiilimme eläinlääkäripäivystykseen, joka koitui sen viimeiseksi matkaksi. Musertavinta on lapsen suru.

Eräänä kesälomapäivänä kolmetoistavuotias halusi syödä lounaaksi Saarioisten äidin valmistamaa pinaattikeittoa, joten ostin meille kummallekin sellaiset. Lämmitin ensin omani mikrossa, siirsin lautaselle ja kippasin päälle kasan raejuustoa. Samalla laitoin lapsen keiton lämpenemään. Kun mikro piippasi, kolmetoistavuotias saapui keittiöön, avasi mikron ja tarttui soppakulhoon. Kuuma astia lipesi hänen käsistään ja koko keitto levisi keittiön tasolle, seiniin, matolle ja lattialle. Myös hänen päälleen.

Tilanne oli ja on ihan arkinen ja semisti sellaista sattuu -juttu, mutta tässä tilanteessa minulla oli tasan viisi minuuttia aikaa lähteä ovesta omaan varattuun treeniini. Voin kertoa, että keiton siivoilu ei siinä hetkessä tuntunut lainkaan sellaista sattuu -kategorian kepeältä kesäpuuhalta. Kaiken kukkuraksi matto olisi vietävä pesulaan.

Olen viimeisimmän koronaviruksen sairastamisen jälkeen kärsinyt reumasairauteni aktivoitumisesta (selkärankareuma, joka iskee nyt erityisesti jänteisiin ja pieniin niveliin). Kesälomamatkamme jälkeen olin varannut ensimmäisen lääkäriajan oletetun isovarpaan niveltulehduksen ja peroneusjännetulehduksen toteamiseksi ja hoitamiseksi. Kaikki meni oikein mukavasti tasan siihen saakka, kunnes lääkäri kehotti minua ajattelemaan jotakin muuta kuin jalkaani. Kipu oli pahimmillaan VAS 8 yöllistä leposärkyä ja toimintakykyrajoite paikoin melkoinen etenkin aamuisin, kun jalka oli jähmeä ja iltaisin, kun jalkaa turvotti. Mutta positiiviset ajatukset kehiin. Ne kannattelevat yleensä aina, kunhan saan ajatukset muualle ja niin edelleen.

Olen ehkä yksi maailman optimistisimmista ihmisistä, mutta tässä kohtaa en tähän touhuun pystynyt. Pystyin onnekseni silti koko ajan liikkumaan ja kuntouttamaan jalkaani ohjeiden mukaisesti. Buranan voimalla. Tiesin oikeastaan heti, että tarvitsen melkoiseen jänne- ja niveltulehdukseen kortisonia, jonka vasta kesän neljäs lääkäri (toinen ja kolmas ilmoittivat heti, etteivät he ole kokeneita pistäjiä, vaikka näkeväthän hekin, että syytä saattaisi olla…), reumatologi yksityissektorilla, ymmärsi minut perusteellisesti käsin, silmin ja ultraäänilaitteella tutkittuaan yli kaksi kuukautta oireen jatkuttua. Halleluja ja aamen.

Kaiken kruunasi, että kakkos- ja kolmoslääkäri olivat kirjanneet aivan jotakin muuta kuin totuuden OmaKantaan. Minä en ole ammatiltani fysioterapeutti, vaiva ei ollut jatkunut toista viikkoa vaan kolmatta kuukautta, eikä kyseessä ollut oikea jalka. Nämäkin pitäisi jaksaa ”oikaista”. Raskasta.

Liikennekin on raskasta. Se on ollut aina minulle paha. En pidä autoilusta, ruuhkista, liikennevaloista ja niin edelleen. En ainakaan kiireessä. En kestä kanssa-autoilijoita, jotka ajavat viidenkympin alueella 28 kilometriä tunnissa.  Näitä tilanteita on kesään mahtunut muutama. Toinen niistä liittyy äsken mainitsemaani reumatologikäyntiin. Olin oikeana päivänä, oikeaan aikaan väärässä lääkärikeskuksessa ja jouduin tekemään nopean siirtymän toiseen lääkärikeskukseen. Nopea siirtymä tuntui äärihitaalta siirtymältä, koska olin jo myöhässä enkä saanut asiakaspalvelusta ketään 19 minuuttiin kiinni. Sanoin kolmetoistavuotiaalle, joka oli matkassa mukana, että jos en pääse ajalleni, alan itkeä aulassa ääneen – minä tarvitsen sen lääkäriajan. Nyt naurattaa, silloin itketti.

Krapin-reissulla alkoivat helteet. Onneksi alkoivat, se oli vain plussaa, mutta me olimme kolmetoistavuotiaan kanssa liikkeellä omalla autolla. Palatessamme Turkuun huomasin nopeasti, ettei auton ilmastointi toiminut. Tein kaikenlaisia vippaskonsteja ja kevätjuhlaliikkeitä (soitin myös miehelle ja molemmille pojilleni), mutta ilmastointi oli auttamatta rikki. Ajelimme liki kahden tunnin motarimatkan kumpikin etuikkuna raollaan. Lämpöasteita ulkona oli kolmisenkymmentä…

Eikä siinä vielä kaikki: mies tarjoutui ystävällisesti tilaamaan auton huollon. Se saatiin elokuun viidenneksi päiväksi. Elelimme varaushetkellä heinäkuun puolivälin helteitä. Onneksi olen kävelijä-pyöräilijä-ikiliikkujaihminen.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Kotimme ilmastointilaitteet ovat vanhat, ja ne uusittiin vihdoin hellekesän kynnyksellä. Ensimmäinen asennuskerta sujui mukavasti, vaikka toista laitetta ei saatukaan kuntoon sillä kertaa. Toinenkin kerta sujui mallikkaasti, vaikka katto jouduttiin repimään auki. Koneet hurisevat ja toimivat, se on pääasia. Mutta.

Hetken päästä isossa villamatossamme on läiskä ja huomaamme katosta tippuvan vettä. Rullaan puolikauhuissani maton pois ja seuraan tilannetta. Katosta tippuu vettä. Paljon vettä. Koko ajan vettä. Mies ohjeistaa minua etäyhdellä saarimökiltä. Että rullaa matto pois ja laita ämpäri alle, ämpärin päälle pyyheliina löysästi. Hän kutsuisi ilmastointiasentajan paikalle. Diagnoosi: vika ei ole laitteessa vaan katossa, ja kattolaudat ovat märkiä jo pidemmältä ajalta. Ja koska vuoto jatkui yhä runsaampaanpa, yhtenä aamuna heräsin siihen, että parketti lainehti. Parketti on pilalla. Tästä se sitten alkaa, remonttishow. 

Näiden sattumusten lisäksi olen saanut kallista ja huonoa puolilämmintä ravintolaruokaa (paha tilanne!), haaleaa cappuccinoa (vielä pahempi tilanne!), ruisleivät ovat ratkeilleet ja repeilleet, parhaat lenkkarit kastuneet litimäriksi sadekelilenkillä ja kolmetoistavuotiaan kesäloman unelmapäiväksi varattu hotelli oli nuhjuinen. Kaiken kukkuraksi takapihan kasvilavalla näyttää selvinneen ainoastaan persilja. Raskasta.

Tähän on tultu.

Minna