Kirje esikoiselle: ”Äidin sydän on aina syrjällään”

Kun sinä synnyit, mullistit maailmani. Toit mukanasi uuden elämän ihmeen. Ensihetkistäsi lähtien mietin, miten ikinä osaisin olla sinulle hyvä äiti. Miten pystyisin kantamaan ja kasvattamaan sinua, ohjaamaan, tukemaan ja lopulta seuraamaan, miten omat siipesi kantavat. Kysyin monesti itseltäni, miten äitiydestä selviää hengissä. Usein minusta tuntui, ettei siitä selviäisi. Taisin kuitenkin selvitä – jotenkuten.

Sillä sinä kasvoit. Päätit lukiosi, sait opiskelupaikan, teit ahkerasti kesätöitä, vietit villin kesän. Ja sitten muutit omillesi. En unohda koskaan, miten minä kelpasin makutuomariksi ja järjenääneksi asuntonäyttöihin, en hymyäsi muuttopäivän iltana enkä sitä, että sain olla mukana yhdessä elämäsi tärkeimmässä hetkessä.

En muista, milloin olisin nähnyt sinut niin onnellisena. Ennen kuin painoin ulko-ovesi kiinni, sinä katsoit silmiini, hymyilit ja sanoit ”kiitos”. Se oli minulle merkittävä hetki.

Merkittävää oli myös saada  olla se lähin aikuinen, jolle kerroit kuulumisesi ja jonka mainitsit lyhyessä tekstiviestissäsi olleen iso apu muutossa ja kaikenlaisissa sähkö- ja vakuutusasioiden hoitamisissa. Ensimmäistä kertaa yhteisen taipaleemme aikana sain sinulta kiitoksen ja arvostusta. Sinusta oli kasvamassa aikuinen.

Aikuisuudesta huolimatta haluan sinun tietävän, että vanhemman huoli ei pääty koskaan. Se ei pääty lapsen saavuttaessa täysikäisyyden tai hänen täytettyään 21. Se ei pääty, kun lapsi muuttaa omilleen. Pohdin edelleen säännöllisin väliajoin, miten olen onnistunut äitinä, miten pystyn tukemaan sinua ja olemaan elämäsi ratkaisevissa päätöksissä mukana.

Tiedetään, että vanhemmille – erityisesti äidille – vaikeimpia asioita elämässä on luovuttaa lapsi eteenpäin. Minulle tämä oli kuitenkin eräänlainen otteluvoitto, ja voin helposti todeta olleeni tyytyväinen, kun sinä lähdit. Minä olin varma siitä, että sinun siipesi kantavat. Siinä hetkessä luottamus kannatteli.

Hassuinta on, että se ei kannattele tasaisesti, vaan huoli nostaa päätään säännöllisin väliajoin – mielen täyttää tasaisesti pelko siitä, selviätkö sinä. Pärjäätkö taloudellisesti, hoidatko insinööriopintosi, huolehditko itsestäsi ja pienestä yksiöstäsi? Ethän ole yksinäinen?

Paljastan sinulle, että viimeinen kysymys nostattaa palan kurkkuuni. Se kuristaa, ja minua itkettää.
Äidin sydän on aina syrjällään.

Olen samojen (isojen) asioiden äärellä kuin 15 vuotta sitten, silloin, kun sinä aloitit koulutiesi. Pohdin usein, saatko kavereita, suoriudutko tehtävistäsi ja selviätkö erilaisissa tilanteissa ja ryhmissä. Suurin toiveeni oli, että sinä et olisi yksinäinen. Yläkouluaikana muistin erään tutkijan kirjoituksen siitä, että merkittävin yksinäisyyspiikki on usein nuoruudessa, ja jopa neljännes 15-vuotiaista kokee, ettei heillä ole yhtään ystävää eikä ketään aikuista kehen luottaa. Onneksi sinulla oli ystäviä, ja sain todistaa ystäväporukan monenlaisia kommelluksia pitkään.

Erityisen iloinen olen siitä, että minä olen aina saanut olla sinulle se lähin ja turvallisin aikuinen. Olen ollut oikeina hetkinä paikalla, kuunnellut, keskustellut ja kannustanut. Sinä olet uskaltanut kertoa minulle koskettavia ja arkaluonteisiakin asioita. Minä olen ensin luvannut auttaa ja sitten pitää salaisuuden. Olen tästä otettu. Sinä olet uskoutunut minulle.

Ja minulla (tai meillä) on ovi aina auki sinulle.

Kerroit syksyn alussa, että yksinäisiä hetkiä on enemmän kuin koskaan ennen. Minua surettaa. Olet ensimmäistä kertaa oikeasti yksin yksiössäsi. Iso parvekkeesi alkaa käydä kylmäksi, ja kesäkaverit viettävät aikaansa kukin omissa poteroissaan. Kaikki yrittävät selviytyä edes jollakin tavalla korona-arjesta ja kaikenlaisista etätehtävistä. Yksin.

Kun uusi elämänvaihe ensin tuntuu jännittävältä ja kuuma kesä vie mennessään, saattaa arkinen syksy etäkouluineen pudottaa todellisuuteen. Palasin aiemmin lukemaani tutkimustietoon. Psykologian asiantuntijat kertovat uuden elämänvaiheen tuovan sekä mahdollisuuden aloittaa itsenäisesti puhtaalta pöydältä että riskin jäädä ulkopuolelle.

Suurin toiveeni on, että siipesi kantavat ja selätät pimeän syksyn, luotat siihen, että uusi kesä ja uudet alut ovat aivan nurkan takana. Tiedän, että tässä kohtaa sinä muistuttaisit minua, etten murehtisi sinusta. Painat minulle peukun huolta täynnä olevan tekstiviestini vastaukseksi, ja minä kutsun sinut kotiin. Syömään ja ihan muuten vain käymään. Sinä kehotat minua rauhoittumaan: ”Ei minulla mitään hätää ole”.

Kun ulko-ovemme käy ja kuulen askeleesi eteisessä, tiedän sinun olevan kunnossa. Katsomme yhdessä koulutehtäviäsi tai Youtube-videoita, keskustelemme koronasta tai maailmanpolitiikasta. Olet nauravainen ja vahvasti hengissä. Katselen sinua, kun istut arkisesti olohuoneen sohvalle. Sydämeni sulaa. Tunnen valtavaa ylpeyttä, sillä sinä olet taitava ja älykäs. Ja siitä, että minä olen kasvattanut sinut.

Tähän on tultu.

Mullistat maailmani edelleen.

Äiti