Kun ihmisyys unohtuu – Rakas mummo, toivon sinulle parempaa

Hoivaosaston seinät ovat valkoiset. Joku huutaa apua, toinen istuu hiljaa sidottuna pyörätuoliin.

Kanslian ovi on tiukasti kiinni. Ovessa lukee, että kansliaan saa kulkea vain henkilökunnan väki. Lattiassa on tarra, joka kehottaa pysähtymään.

Osaston käytävä muistuttaa menneestä. Käytävän päässä seisoo yksinäinen surullisen värinen sohva samalta aikakaudelta. Pyykkikorit ja roskis odottavat täyttäjiään sohvan vieressä.

Osasto on suljettu, vaikka se ei ole suljettu. Käytävän ulos johtavasta ovesta ei pääse ulos ilman avainta, koodia tai hoitajaa.

Kellot soivat. Huoneiden ovet ovat auki. Todistamme täysin vieraiden vanhusten WC-käyntejä. Saamme kuulla virtsaamis- ja ulostustulokset. Käytävän sohvalta näkee huoneiseen. Siitä näkee myös vessaan.

Yksityisyydensuojasta ei ole tietoakaan.

Hoitajilla on kiire. Heillä ei ole hymy herkässä. Kun heitä pyytää apuun, pitää pyytää anteeksi ja kiittää kovaan ääneen. Kun vanhus soittaa kelloa, pitää pyytää anteeksi ja kiittää kovaan ääneen – vaippaankin voi kuulemma tarpeensa tehdä. 

Nokkamukit ovat puolillaan juomia, punaisia, valkoisia ja läpinäkyviä. Ohrapuuro on syömättä. Käsipyyhkeestä on taiottu ruokalappu. Se roikkuu sängyn metallisella laidalla. Ja on likainen.

Seinäkello tikittää. Kello on asetettu siten, että potilaat eivät näe sitä. Televisiota ei ole. Radiota ei ole. Verhoissa kulkee vihreä kuvio. Vanhuksille puhutaan heidän selkiensä takaa. He eivät vastaa. Koska he eivät näe eivätkä kuule.

Ja koska he eivät vastaa, heillä on varmasti kaikki hyvin.

Yöpöydät ovat sänkyjen takana, niihin on mahdoton osua. Valokuvia on mahdoton katsella.

Vuodevaatteet ovat valkoisia ja värittömiä. Vessan lattia on tahmea. Suihkuun pääsee kerran viikossa. Ruoat on sotkettu yhdeksi mössöksi.

Päivähuoneessa on alakuloinen tunnelma. Siellä ei ole ketään. Vain yksinäinen Turun Sanomat lepää pöydällä ja odottaa lukijaansa.

Vanhuspotilaiden vaatteet ovat keskimmäisen lapsemme sanojen mukaan ”suoraan kuin jostain RISEstä (rikosseuraamuslaitos)”.

Kaikkialla on kolkkoa. Kaikkialla haisee.

Täältä on ilo kadonnut.

Onneksi sängyt on asetettu niin, että huoneen kaksi vanhusta näkevät ulos.

Siellä on puita. Pensaita. Taivasta. Lintuja. Joskus ihmisiäkin.

Rakas mummo, tiedäthän sinä, että minä toivon, että sinä pääset pian pois, parempaan paikkaan, parempiin hoivaolosuhteisiin yhdessä vaarin kanssa. Että saisit vielä katsoa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa televisiosta ja kuunnella lempi-iskelmiäsi radiosta. Minä todella toivon. Ihan koko sydämestäni.

Tähän on tultu.

Minna

Lopuksi: Tiedän, että on hyviä hoitopaikkoja ja erinomaisia hoitajia, jotka tekevät työnsä ammattikuntaansa edustaen kunnialla. He näkevät ihmisen ja tulevat työpaikan ovesta tekemään perushoitotyötä, he hymyilevät, he pitävät työstään. Kaikki kiitos heille.

Kuvat: Canva