Olen huolissani: hoidetaanko hoitotyössä potilaita?

Kirjoitin aiemmin inhimillisistä kohtaamisista. Olen huolissani oman aiemman (ja vähän nykyisenkin!) ammattini näkökulmasta mutta erityisesti potilaana. Olen kahden vuoden aikana vieraillut kahdesti erikoissairaanhoidossa vuode- ja leikkausosaston potilaana. Ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin kaiken olevan sattumaa, mutta nyt toisella visiitilläni aloin todella huolestua: onko potilas keskiössä unohtunut?

Sairaanhoitajan työ on ennen kaikkea kohtaamista ja vuorovaikutusta. Työtä tehdään potilaan luona, potilaan kanssa, hänen rinnallaan ja vierellään. Hoitotyö ei ole yksittäisiä temppuja, saati pelkkää lääkehoitoa. Kaiken keskiössä on aina inhimillinen kohtaaminen sekä potilaan tarve hoidolle. Tätä tarvetta ei voi saada selville, ellei kommunikoi potilaan kanssa.

Kommunikaatio ei voi olla ainoastaan henkilötunnuksen kysymistä oikean lääkeannoksen varmistamiseksi tai toteamus siitä, että potilaalta pitää mitata verenpaine ja pulssi. Se ei ole vain hoidollisten toimenpiteiden listaamista tai ruokajuoman kysymistä.

Mutta silti potilaan kanssa vietetään entistä vähemmän aikaa.

Potilashuoneeseen tullaan lääkejaon, lämmön tai verenpaineen mittaamisen ajaksi. Hoitajan saa toki paikalle myös soittamalla kelloa, jos soittokello on asennettu siten, että potilas esimerkiksi leikattuna saa kurotettua siihen. Potilaan vierellä viihdytään nanosekunti. Kun potilas avaa keskustelun, on hoitaja jo seuraavan potilaan kohdalla. Ohi meni.

Olen hämmästynyt myös osaamattomuudesta: perustoimenpiteet potilaan pyörtyessä tai alhaisen pulssin ja verenpaineen tilanteessa ovat hukassa. Miten tässä nyt toimittiinkaan? Potilas huutelee viime hetken ohjeet ennen tajun menetystä, että trendenlemburg, neste täysille, mittaa paineet, soita apua. Kops.

Kun potilas kysyy lääkkeestä, hoitaja ei osaa vastata, vastaa väärin tai unohtaa selvittää oikean vastauksen. Kun potilas ihmettelee juuri heräämöstä palattuaan, miksi ei saa pahoinvointilääkettä suonensisäisesti, hoitaja ei osaa vastata, vaan tivaa, että tässä tämä nyt on. Että ota tästä (ja oksenna sitten). Lopulta selviää, että hoitajalla ei ole ns. iv-lupaa eli lupaa antaa suonensisäisiä lääkkeitä.

En voi kuin ihmetellä.

Toinen ihmetykseni on, miksi potilaan pitää kertoa hoitajalle, kuinka kirurgisen potilaan kanssa toimitaan. Tai miksi hoitaja ei perehdy potilaaseen ennen vuoron alkua, vaan potilas saa vastata sairauttaan, vaivaansa tai hoitoaan koskeviin kysymyksiin kullekin hoitajalle (kussakin vuorossa) erikseen. Raportista olisi selvinnyt, mitkä lääkkeet ovat aiheuttaneet pahoinvointia tai mitä eilen iltavuorossa tapahtui. Eikö tämä juuri ole hoidon jatkuvuutta? Jatkuvuus on koko hoitotyön ydin. Heti potilaan jälkeen.

Entä miksi hoitaja huokaisee, kun hän joutuu viettämään aikaansa potilaan parissa pidempään kuin minuutin? Eikö hoitotyön ydin olekaan potilastyössä?  Tiedän, että hoitotyössä on ajoittain kiire, ja kyllä, minun kysymykseni ja tarpeeni voivat odottaa. Akuutit menevät edelle. Mutta.

Hoitajat ovat väsyneitä työssään ja työhönsä. Valitettavasti tämä näkyy ”kentällä”. On toki hoitajia, jotka pysähtyvät olennaisen eli potilaan äärelle. Heillä on se viisi minuuttia aikaa kertoa talvisesta säästä, päivän kulusta ja pysähtyä kotihoito-ohjeiden äärelle yhdessä potilaan kanssa. He eivät anna kotihoito-ohjenippua käytävällä törmätessään sattumalla potilaaseen. He vierailevat potilashuoneessa muutenkin kuin oikealla asialla, tekemässä temppuja tai lääkitsemässä potilaita.

He kertovat kutoneensa sukkaa ennen yövuoroa tai katsoneensa uutta dekkaria televisiosta – kukahan onkaan syyllinen? He kysyvät kuulumiset ja tartuttavat inhimillisyydellään toivonkipinän kovissa kivuissakin kärvistelevään potilaaseen. He uskaltavat koskea potilaaseen puhuessaan tälle, taputtavat olkapäälle tai ottavat kädestä kiinni. He eivät tule potilashuoneeseen ”katsomaan tota tippaa”, he tulevat katsomaan potilasta.

He ovat hoitotyön helmiä. He ovat ihmisiä. Ja usein juuri  ihmisyys riittää.

Eivätkä he vietä kuin sen viisi minuuttia kohteessa. Aikaa tämä ei siis vie juurikaan enempää kuin verenpaineen mittaaminen tai mikään muu yksittäinen hoitotoimenpide.

On todettava loppuun, miten ihailin leikkaussalin osaavan henkilökunnan toimintaa: jokainen tietää paikkansa ja osaa hommansa. Heräämössä hoito on inhimillistä ja potilaskeskeistä. Hoitajilla ei ole kiire minnekään, vaikka ”potilaita tulee ovista ja ikkunoista”. Kiire, korona tai hoitajapula eivät näy potilaalle. Olen antanut positiivisen palautteeni heti unipöllyissäni hoitajalle mutta myös myöhemmin heidän esimiehelleen. Upea ja osaava porukka!

Tämän takia minä maksan mieluusti veroni.

Tähän on tultu.

Minna