Rintasyöpä ja Roosa nauha koskettavat myös minua

Lokakuun väri on vaaleanpunainen. Luulen, että suurin osa suomalaisista ajattelee näin. Ja tietää asian olevan niin. Kannamme rinnassamme satiininauhaa, jonka on suunnitellut kaikkien – ainakin jollakin tavalla – tuntema suomalainen julkisuudenhenkilö. Henkilö, jolla on edes jonkinlainen yhteys tai kosketus syöpään. Roosa nauha kertoo, että meitä kiinnostaa, olemme mukana, annamme tukemme. Ja teemme sen yhteisönä.

Rintasyöpä ja Roosa nauha -kampanja siis koskettavat meitä kaikkia. Jokaista jollakin tavalla. Yhteyttä voi joutua joskus ”hakemalla hakea”, mutta uskallan väittää, että kosketuspinta on löydettävissä. Tämän vuoden kampanjan ytimekkäänä sanomana onkin, että syöpä on yhteinen asiamme.

Tavoitteena on tehdä suomalaisista maailman välittävin kansa ja nostaa esille syöpäalttiuden periytyvyyttä.

Syöpäsäätiön Roosa nauha -keräys tukee ensi kertaa rintasyöpätutkimuksen lisäksi myös muiden syöpien tutkimusta. Minä linkitän kuitenkin pinkin kuukauden edelleen puhtaasti rintasyöpään, enkä taida tottua ”kaikkea kaikille” -ajatukseen ainakaan kovin nopeasti.

Itselleni rintasyöpä ei onneksi ole omakohtainen kokemus, se ei ole läheisen kokemus eikä sukurasite. Se on osa työtäni. Tein väitöskirjani rintasyövän sairastaneiden elämäntyytyväisyydestä ja siihen vaikuttavista sosiaalisista ja terveydellisistä tekijöistä. Se on yksi vahva kiinnostuksenkohteeni erityisesti psykososiaalisista lähtökohdista käsin.

Minua kiehtoo, miten vakavista tilanteista ihmiset selviytyvät, mikä merkitys sosiaalisella tuella, kuntoutuksella ja elämänhallinnalla onkaan selviytymiseen ja elämän jatkumiseen sairaudesta huolimatta.

Lisäksi pidän kiehtovana syöpään sairastumisen, syövän hoidon ja sairaudesta selviytymisen kansanterveydellistä näkökulmaa – mitä meidän tulisi tehdä ja millaisia palveluja tarjota syöpään sairastuvuuden ja syövästä selviytyneiden määrän kasvaessa? Vuosittain noin 5000 naista sairastuu rintasyöpään. Sanotaan (ja tiedetään), että rintasyöpädiagnoosi koskettaa joka kahdeksatta naista hänen elämänsä aikana.  Tämä edellyttää meiltä toimia.

Juha Tapio toteaa nauhassa olevan sormenjäljen muistuttavan siitä, että jokainen meistä jättää toiseen ihmiseen jäljen. Mietin tätä pitkään suhteessa kampanjaan, kunnes ymmärsin: vakava sairaus pysäyttää ja jättää jälkensä – myös geneettisen! – ja sairastuneen tilanne vaikuttaa moneen ja moniin. Syöpä ei koskaan kosketa ainoastaan sairastunutta, vaan se liikuttaa usein suurta joukkoa läheisiä, ystäviä, työtovereita, jopa tuntemattomia. Ostamalla Roosa nauhan voit jättää oman jälkesi sairastuneiden hoitopolulle.

Kannan omaa kampanjanauhaani kunnialla, vaikka tämän vuoden nauha ei visuaalisesti minua miellytäkään.

Ymmärrän tarinan nauhan takana, suunnittelijan ja taustaorganisaation näkemyksen, mutta olisin toivonut jotain enemmän. Nauha rinnassa kuitenkin kertoo tuestani ja kiinnostuksestani – minä välitän.

Kannan omaa nauhaani kaikille rintasyöpään sairastuneille naisille. Haluan osoittaa tukeni erityisesti tutkijana mutta myös suomalaisena naisena. Ostamalla nauhan voin esittää samalla äänettömän toiveen siitä, että hoitomuotomme kehittyisivät edelleen ja tulevaisuudessa jokainen rintasyöpätapaus olisi parannettavissa.

Kenelle sinä kannat nauhaa?

Minna

P.S. Tilasin vaaleanpunaista kuukautta silmällä pitäen myös rinta-rintamerkit Tunne rintasi -yhdistykseltä. Tein niistä kortteja ja annoin elämäni tärkeimmille naishenkilöille.

Puheenaiheet Terveys Uutiset ja yhteiskunta

Viisi teinivuosien opetusta vanhemmalle

Seuraa listaus siitä, mitä kahden pojan teini- ja aikuistumisvuodet ovat opettaneet vanhemmalle. Pojat ovat jo täysi-ikäisiä, toinen muuttanut omilleen, toisella edessä on armeija. Meillä olisi vielä näiden sankareiden jälkeen yksi tyttöteini-ikä elettävänämme. ”Onnea teille”, totesi eräs ystäväni ja kahden teinitytön äiti.

Onnekseni olen ollut varsin nuori äiti kautta vanhemmuusmatkani – olin 22-vuotias saadessani esikoisemme. Seuraava syntyi vuoden ja neljän kuukauden kuluttua tästä. Poikien jälkeen meni pitkään, ennen kuin ajattelinkaan perheenlisäystä. Tämä ei tarkoita, että heidän kanssaan olisi ollut hankalaa tai haastavaa, ehei, mutta kiireistä ja väsyttävää kyllä. Ihan vauva-ajasta uhmaikiin, esiteinivuosiin ja murrosikään. Helppoa ei ole ollut. Ja ehkä juuri siksi olen oppinut jotain, jota voisin ammentaa tyttären kohdalla ja vinkata eteenpäin!?

1. Valitse taistelusi
Tämä on ehkä kaikkein tärkein ja olennaisin opetus ja ohje lapsen teinivuosissa tarpojalle. Vaikka tekisi mieli alkaa vääntää nilkat paljaiksi jättävistä farkuista tai mainita jäätelöpapereista huoneen pöydällä, kannattaa joskus jättää vääntämättä ja sanomatta. Selviää itse helpommalla. Kunhan muistaa säilyttää suuret linjat ja turvallisuusaspektin – kotiintuloajat on säädettävä ja kaveriporukka tiedettävä. Kaikenlaisen pikkusälän voi joskus jättää huomiotta.

2. Älä luota sokeasti
Teini-ikäinen on maailman paras huijari. Ihan joka asiassa. Etenkin silloin, kun kyseessä on oma etu, jokin rikollinen tai muuten kielletty asia. Rahaa ne osaavat kaivaa ruikuttamalla rikkinäisistä paidoista ja lenkkareista, ja bileisiin luikitaan valehtelemalla parhaan kaverin luokse kylään menosta ja sinne yöksi jäämisestä. Selvä. Mutta tarkistetaan. Koulusta ei nykyään tule mitään kotitehtäviä, eikä kokeitakaan järjestetä. Tämäkään ei ole totta, mutta onneksi meillä on Wilma. Vilpillisyys on jotain, mitä on todella vaikea sietää.

3. Ole aikuinen
Ole aikuinen. Ole aikuinen. Ole aikuinen. Mies ymmärsi tämän nopeasti, minä en oikein monen vuoden jälkeenkään aina osannut. Pointti on se, ettei lasten ja nuorten jankuttamiseen, huutoon tai riitelyyn kannattaisi lähteä mukaan. Pitäisi pysytellä aikuisena ja rauhallisena. Tyynenä. Ottaa vastaan kaikki kirosanat ja nieleskellä omansa. Alkukantaisessakin vihassaan tai väsymyksessään. Vaikka mitä olisi tapahtunut. Vihainen saa olla, muttei taantua. Vaikein kohta. I  K  I  N  Ä.

4. Kuuntele, kysele ja katsele
Niin. Näillä osoitetaan välittämistä. Ollaan kiinnostuneita, kuunnellaan ja kysellään lisätietoja. Avoin suhde nuoren ja vanhemman välillä helpottaa kriiseilyä ja tunnekuohuja – nuorelle tulee olo, että täällä välitetään. Lapselle on tärkeää, että katsot, kun hän pyytää katsomaan. Etkä tuijota luuriasi tai tietokoneen ruutua samanaikaisesti. Keskityt häneen. Ihaile, hymyile, herkistele. Muista olla kiinnostunut, missä lapsi liikkuu ja kenen kanssa. Tämä kaikki voi olla nuorista ihan noloa ja kamalaa utelua, mutta lopulta se on se kaikkein tärkein juttu!

5. Nuku
Vauvan vanhemmille annetaan ohjeeksi nukkua aina, kun vauva nukkuu. En totellut, koska en pystynyt enkä ollut väsynyt. Halusin käyttää aikani kahvitteluun, harrastamiseen, olemiseen. Lasten kasvettua teineiksi mies valvoi (tai sanoi olevansa hereillä siinä vieressäni, kunnes nuoret tulevat) ja minä nukuin. Tein nopeasti selväksi, että keittiössä en öisin päivystä, sillä minun on saatava yöuneni. Edes se minulle riittävä viisituntinen. Olen aina herätettävissä, jos jotain sattuu tai tapahtuu. Neuvon siis nukkumaan. Edes yrittämään. Jaksaa päivisin paremmin vängätä.

Sitten on vielä kaikenlaiset kliseet, kuten ”pienet lapset, pienet murheen ja isot lapset, isot murheet” tai ”kyllä niistä vielä yhteiskuntakelpoisia ihmisiä kasvaa”. Ne pitävät varmasti paikkansa, mutta eivät lainkaan helpota työsarkaa missään vaiheessa kasvatusurakkaa. Päinvastoin.

Itseäni on eniten helpottanut vertaistuki, se, että jollakulla muulla menee yhtä heikosti kuin minulla ja meillä. Että joku on yhtä suossa teiniensä kanssa ja yhtä väsynyt niiden kanssa riitelemiseen kuin minä. Että joku muukin taantuu ja kärsii huonosta omastatunnosta. Että joku muukin on ajatellut, että mihin h*lvettiin minä olen ryhtynyt. Vertaisen kommentti yhteisestä haasteesta lohduttaa ja saa yrittämään vielä kerran.

Ja kun nyt aikuistuvia poikiani katson, en voisi olla iloisempi, että jaksoin ja jaksoimme yhdessä perheenä ja vertaisten kanssa. Heistä on todella kasvanut varsin yhteiskuntakelpoisia nuoria miehiä.

Tähän on tultu.

Minna

Perhe Ystävät ja perhe Lapset Vanhemmuus