Tämän viikon parhaimmistoon lukeutuivat ehdottomasti esikoisen visiitti, lektion julkaisu ja kansainvälisen tutkimusartikkelin läpi meno vertaisarvioituun lehteen sekä ylioppilaskokelaan ja hänen kaveriensa kyyditys lakkiaisiin.

Viikko on ollut tiukka. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Taukoja, hengähdyksiä ja iloisia hetkiä on pitänyt tietoisesti suunnitella, ettei uppoutuisi täysin työlleen. Kun katson ympärilleni, minusta tuntuu, että muillakin perheenjäsenillä on ollut kiireinen ja vilkas viikko – on paljon tehtävää, muistettavaa ja opittavaa!

Ylioppilaskokelaan englannin opettajan kanssa puhuimme eräänä aamuna (kun itse kokelas oli merkinnyt väärän ajan tunnilleen, ja hänen heräämistään ja itsensä kuntoon laittamista piti hetki odottaa…), miten aika kiitää. Vasta opiskelut aloitettiin, ja kohta olisi kirjoitukset. The päivä. Olimme yhtä mieltä siitä, että nyt tulisi pinnistellä tämä pari viikkoa ja sitten näyttää kyntensä. Yhtään aikaa ei olisi hukattavana.

Ilahduin kuullessani, että Ylioppilaskokelas on kehittynyt, hän yrittää ja on kuuliainen, tekee aina vaaditun ja sovitun. Hymyilee väleissä. Sellainen hän on, mietin hiljaa mielessäni. Olen iloinen tästä opettajasta, siitä, miten hän osaa ja ratkaisee, motivoi ja kannustaa. Hän on varma, että poika onnistuu ja saa siten pojankin olon varmemmaksi.

Vaikka ”combination”-sanasta saattaakin joskus vahingossa kehittyä ”kompination”, toivoa on.

Kolmasluokkalaisenkin suhteen on toivoa: englannin opiskelu on alkanut sujua ja se kiinnostaa lasta. Kiinnostus on erinomainen lähtökohta sisäisen motivaation synnylle ja ylläpitämiselle. Kuopus on kiinnostunut kielestä – niin suomen kielestä kuin näköjään englannistakin – ja pohtii kieliopin koukeroita tai esimerkiksi sanojen ääntämistä. Ja sitä, miksi ihmeessä sanoja ei vain kirjoiteta niin kuin ne lausutaan. ”Täs on niin paljon turhaa!” Turhaksi hän laski muun muassa a- ja an-artikkelit.

Sen sijaan kätevän emännän keittiöpuuhat eivät olekaan olleet ihan turhia. Esikoisen vierailu sai minut liikuttumaan – hän halusi ehdottomasti tonnikalapastani ohjeen. Se taitaakin olla ainoa ruoka, mistä tässä perheessä ihan kaikki pitävät. Ainakin kausittain. Kyläilyhetki ei ollut pitkä, mutta se antoi minulle ihan valtavasti. Ehdimme vaihtaa kuulumiset ja jutella ensi viikolla alkavasta insinööriopintojen toisesta lukukaudesta. Minä muistuttelin oman kodin siivoamisesta ja käsien pesusta, tarjosin kahvit ja lopuksi kirjoittamani reseptin. Mietin kohtaamistamme pitkään – ihana lapsi.

Mietin myös lauantaista automatkaa pitkään. Kyydittäessäni kahta kaverusta kolmannen lakkiaisjuhliin ylioppilaskokelaan autolla poppi soi. Eikä mikä tahansa poppi vaan Suomi-poppi. Sellaiset vanhat 90-luvun discokappaleet, joiden tahtiin on itse rymynnyt menemään. Hausmyllyn Ikävä lokakuu, Raptorin Oi Beibe, Aikakoneen Odota ja kaikki muut mahtibiisit!  Saimme aikaan hyvät keskustelut, ja minulla oli hyvä mieli pitkään.

Kun ajelin juhlapaikalta yksin kotiin päin, mietin, miten onnekas olen. Minä kelpasin ja minun kanssani jaettiin monia asioita, musiikkikin.

Kotona kännykkäni piippasi, se oli ylioppilaskokelas. Hän oli listannut vielä muutaman ”kovan kappaleen” ajoilta, jolloin minä olin nuori. Heitin takaisin hymiön. En muista, milloin sisälläni olisi läikähtänyt näin kivasti.

Kivalta tuntui loppuviikon pitkien ja kiireisten päivien keskellä kahden julkaisun läpi meno. Ensin tuli tieto Sosiaalilääketieteen aikakausilehdestä siitä, että lektioni on julkaistu, lehti painossa ja parin viikon päästä voisin odotella postia. Sitten, vain muutama tunti tästä, tuli ilmoitus kansainvälisestä tutkimusryhmästämme, että systemoitu katsauksemme on mennyt läpi hyvään lehteen. Joudumme enää karsimaan muutamia sanoja ja merkkejä (artikkeli on hieman liian pitkä), sitten se on täysin valmis. Post doc -urani ensimmäinen vertaisarvioitu julkaisu!

Tiiviin työviikon jälkeen unohdin julkaisut – ja oikeastaan kaikki työhön liittyvän. Minä vain himmailin: luin blogeja, lenkkeilin, kuuntelin äänikirjaa ja kahvittelin. Kolmasluokkalainen aloitti lauantaina yleisurheilun, ja me pääsimme kahden kesken miehen kanssa sillä aikaa kahville. Pienet ilot!

”Äiti, mä en pidä juoksemisesta, tuskin tykkään yleisurheilusta”, oli kahdeksanvuotiaan ensiajatus uudesta harrastuksesta, mutta puolentoista tunnin ulkourheilun jälkeen mieli muuttui: ”Ensi viikolla nähdään!… Äiti, mä hyppäsin sellaisten aitojen yli ja punnersin!”

Tähän on tultu.

Minna