Kun kesälomasta on kulunut viikko tai kaksi, kannattaa sitä alkaa hieman haikaillen muistella. Liki kahden kuukauden kesälomaan mahtuu monenmoista. Vaikka koronavirusrajoitteiden vuoksi emme päässeet matkustelemaan tai jokavuotisille festareille riekkumaan 40+ ystäviemme kanssa, voin todeta saaneeni viettää varsin mukavan ja kelpon vapaajakson.

Kesäkuusta elokuuhun vietin pääosin perheen parissa, ja viime vuodesta poiketen tunsin kyllästymistä vasta heinäkuun toiseksi viimeisellä viikolla. Silloin teki mieli nakerrella rannetta. Kyllästymisen lisäksi tunsin ajoittain lievää ahdistusta, hermostuneisuutta ja kiukkua. Ne menivät kuitenkin aina nopeasti ohi, ja kykenin palautumaan aikuisen rooliin. Kestin.

Kestin oikeastaan pitkälti siksi, että pihapiirissämme riitti kavereita melkein kesäloman jokaiseksi päiväksi. Lisäksi saimme apuja isovanhemmilta, teimme lapsiperhekyläilyjä ja yksinkertaisesti päätimme viihtyä kotosalla tai saarimökillä. Pari kahden kesken saaristossa -lomaa teki terää, ja veneretket oikeastaan mihin tahansa pelastivat arkiselta ruoanlaitolta ja kotona kyyhöttämiseltä.

Toisaalta viihdyin juuri kotona. Mutta viihdyin vain, jos aurinko paistoi, oli lämmin tai paahteisen kuuma, oli jokin suunnitelma melkein joka päivälle (kahvilakäynti, pyöräretki tai ystävätreffit) ja tiesin pääseväni ovesta ulos lenkille. Viihdyin myös, koska olin löytänyt äänikirjat ja podcastit ja sain oikeasti ajatukset pois työasioista miltei koko loman ajaksi.

Loman viimeisellä viikolla pohdin kotona viihtymistä. Viihdyin kotona oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä, koska olimme keväästä saakka joutuneet olemaan karanteenissa, omissa oloissamme ja tottuneet toistemme jatkuvaan läsnäoloon. Oma koti alkoi tuntua tutulta – siellä oltiin jo ennen kesälomia oltu kolme kuukautta. Ei ollut kesälomasuunnitelmia, ei ollut kesälomamatkoja, ei ollut kesälomafestareita. Kaikki oli peruttu.

Lomalla oli helppo ylläpitää jonkinlaista niin sanottua arkista rytmiä, vaikka aamuisin nukuimmekin kahdeksaan ja aamiaisella sai luvan kanssa viivytellä ja vitkastella. Kesälomalla ei ollut pakkoja, oli vain mahdollisuuksia. Ja niihin minä tartuin.

Tartuin vapauteen ja vapauden tunteeseen, jonka kesäloma yleensä viimeistään toisen lomaviikon loputtua tuo tullessaan: silloin voi ja pitää tehdä asioita, joista erityisesti tykkää. Kun ei ole kiire minnekään. Aikatauluja pitäisi katsella vain, jos aikoo ehtiä Korppoon lauttaan tai ilmoittautua Työväenopiston loppukesän tai alkusyksyn kursseille. Kesälomalla unohdin kalenterin, ja me menimme vähän tuulen mukaan.

Jos paistoi, vietimme päivän rannalla tai jokivarressa, nautimme omasta terassista ja seikkailimme mökkisaaressa.

Kun ilma oli viileä ja tuuli vihmoi poskipäät sinipunaisiksi, jäimme kotinurkille ja puimme villasukat jalkaan, luimme ja kuuntelimme kirjoja, varasimme ajan Trampoliini Parkista ja nautiskelimme Turun tunnelmallisissa kahviloissa. Lapsen (tai lasten) mentyä nukkumaan tai yörientoihin, valvoin pitkään ja rötväilin. Yksin tai kaksin.

Huomasin monesti olevani tyytyväinen. Toisinaan mielen valtasi jonkin sortin angsti, eikä lomafiilis meinannut palata millään takaisin. Mutta siitäkin selvittiin. Muutama kirosana ja asian äärellä äänekäs vellominen auttoivat.

Huomasin, että päivät kuluvat nopeasti tekemättä mitään erityistä. Vaikka vain rötväilisi ja keittelisi kotona kahvia villasukat jaloissaan ja tukka takussa, yhtäkkiä olisi taas ilta. Huomasin myös, että sopeuduin nopeasti esikoisen muuttoon. Tulemme nyt toimeen paremmin kuin koskaan aiemmin. Keskustelemme, viestitämme ja olemme toisillemme mukavia. Häntä naurattavat minun juttuni ja toisinpäin.

Huomasin loman viimeisillä viikoilla olevani valmis työarkeen. Sellaiseen arkeen, jossa etätyöt ja lähityöt vaihtelisivat. Jossa saisin tavata aikuisia kollegoita, saattaa opiskelijat valmistumisvaiheeseen ja aloittaa tyhjältä pöydältä uusien opiskelijoiden parissa.

Työ kaikkinensa alkoi houkutella ja sähköpostin kilahdusta kaivata. Nyt olen ollut kaksi viikkoa töissä ja haikailen ajoittain taakse jäänyttä kesälomaa..

Tähän on tultu.

Minna