Havaintoja kesälomalta

Kun kesälomasta on kulunut viikko tai kaksi, kannattaa sitä alkaa hieman haikaillen muistella. Liki kahden kuukauden kesälomaan mahtuu monenmoista. Vaikka koronavirusrajoitteiden vuoksi emme päässeet matkustelemaan tai jokavuotisille festareille riekkumaan 40+ ystäviemme kanssa, voin todeta saaneeni viettää varsin mukavan ja kelpon vapaajakson.

Kesäkuusta elokuuhun vietin pääosin perheen parissa, ja viime vuodesta poiketen tunsin kyllästymistä vasta heinäkuun toiseksi viimeisellä viikolla. Silloin teki mieli nakerrella rannetta. Kyllästymisen lisäksi tunsin ajoittain lievää ahdistusta, hermostuneisuutta ja kiukkua. Ne menivät kuitenkin aina nopeasti ohi, ja kykenin palautumaan aikuisen rooliin. Kestin.


Kestin oikeastaan pitkälti siksi, että pihapiirissämme riitti kavereita melkein kesäloman jokaiseksi päiväksi. Lisäksi saimme apuja isovanhemmilta, teimme lapsiperhekyläilyjä ja yksinkertaisesti päätimme viihtyä kotosalla tai saarimökillä. Pari kahden kesken saaristossa -lomaa teki terää, ja veneretket oikeastaan mihin tahansa pelastivat arkiselta ruoanlaitolta ja kotona kyyhöttämiseltä.

Toisaalta viihdyin juuri kotona. Mutta viihdyin vain, jos aurinko paistoi, oli lämmin tai paahteisen kuuma, oli jokin suunnitelma melkein joka päivälle (kahvilakäynti, pyöräretki tai ystävätreffit) ja tiesin pääseväni ovesta ulos lenkille. Viihdyin myös, koska olin löytänyt äänikirjat ja podcastit ja sain oikeasti ajatukset pois työasioista miltei koko loman ajaksi.

Loman viimeisellä viikolla pohdin kotona viihtymistä. Viihdyin kotona oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä, koska olimme keväästä saakka joutuneet olemaan karanteenissa, omissa oloissamme ja tottuneet toistemme jatkuvaan läsnäoloon. Oma koti alkoi tuntua tutulta – siellä oltiin jo ennen kesälomia oltu kolme kuukautta. Ei ollut kesälomasuunnitelmia, ei ollut kesälomamatkoja, ei ollut kesälomafestareita. Kaikki oli peruttu.

Lomalla oli helppo ylläpitää jonkinlaista niin sanottua arkista rytmiä, vaikka aamuisin nukuimmekin kahdeksaan ja aamiaisella sai luvan kanssa viivytellä ja vitkastella. Kesälomalla ei ollut pakkoja, oli vain mahdollisuuksia. Ja niihin minä tartuin.

Tartuin vapauteen ja vapauden tunteeseen, jonka kesäloma yleensä viimeistään toisen lomaviikon loputtua tuo tullessaan: silloin voi ja pitää tehdä asioita, joista erityisesti tykkää. Kun ei ole kiire minnekään. Aikatauluja pitäisi katsella vain, jos aikoo ehtiä Korppoon lauttaan tai ilmoittautua Työväenopiston loppukesän tai alkusyksyn kursseille. Kesälomalla unohdin kalenterin, ja me menimme vähän tuulen mukaan.

Jos paistoi, vietimme päivän rannalla tai jokivarressa, nautimme omasta terassista ja seikkailimme mökkisaaressa.

Kun ilma oli viileä ja tuuli vihmoi poskipäät sinipunaisiksi, jäimme kotinurkille ja puimme villasukat jalkaan, luimme ja kuuntelimme kirjoja, varasimme ajan Trampoliini Parkista ja nautiskelimme Turun tunnelmallisissa kahviloissa. Lapsen (tai lasten) mentyä nukkumaan tai yörientoihin, valvoin pitkään ja rötväilin. Yksin tai kaksin.

Huomasin monesti olevani tyytyväinen. Toisinaan mielen valtasi jonkin sortin angsti, eikä lomafiilis meinannut palata millään takaisin. Mutta siitäkin selvittiin. Muutama kirosana ja asian äärellä äänekäs vellominen auttoivat.

Huomasin, että päivät kuluvat nopeasti tekemättä mitään erityistä. Vaikka vain rötväilisi ja keittelisi kotona kahvia villasukat jaloissaan ja tukka takussa, yhtäkkiä olisi taas ilta. Huomasin myös, että sopeuduin nopeasti esikoisen muuttoon. Tulemme nyt toimeen paremmin kuin koskaan aiemmin. Keskustelemme, viestitämme ja olemme toisillemme mukavia. Häntä naurattavat minun juttuni ja toisinpäin.

Huomasin loman viimeisillä viikoilla olevani valmis työarkeen. Sellaiseen arkeen, jossa etätyöt ja lähityöt vaihtelisivat. Jossa saisin tavata aikuisia kollegoita, saattaa opiskelijat valmistumisvaiheeseen ja aloittaa tyhjältä pöydältä uusien opiskelijoiden parissa.

Työ kaikkinensa alkoi houkutella ja sähköpostin kilahdusta kaivata. Nyt olen ollut kaksi viikkoa töissä ja haikailen ajoittain taakse jäänyttä kesälomaa..

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Totuutta ja tehtävää

Tiedättekö ne hetket, kun perhearki – ja siinä samalla perheviikonloppukin – alkaa kyllästyttää? Kun viikot ja niiden rutiininomaiset päivät kahdeksanvuotiaan kanssa alkavat maistua puulta eikä kestäisi enää yhtään ”mä en keksi mitään tekemistä” -tokaisua. Ulkona sataa ja tuulee, ja pihan lapset ovat linnoittautuneet koteihinsa. Aamutoimet on tehty ja kaikki jo aloitetut leikit lopetettu.

Alkaa vimmattu pyöriminen ympäri kotia: ensin myötäpäivään, sitten vastapäivään, ikkunoiden edessä taktisesti pysähdellen ja ulos katsellen, sitten tanssien, kärrynpyörin maustettuna ja lopuksi kuin hidastetusta elokuvasta madellen, jalat lattiaa pyyhkien. Tätä viimeistä vaihetta säestää natina siitä, miten tylsää meillä onkaan. Että äiti, nyt leikitään!

Mutta kun äiti ei vaan enää jaksa. Se ei jaksa leikkiä, pelata lautapelejä eikä piirtää. Se ei oikeastaan jaksaisi edes kuunnella ja katsella, kun lapsi leikkii, pelaa tai piirtää. Äiti koittaa keksiä tekemistä ja ehdottaa kaveria kylään leikkimään. Barbeilla, nukkekodilla tai pikkuötököillä (mitä ne kaikki ikinä ovatkaan), piirtämään tai pelaamaan lautapelejä. Lapsi näyttää nuukahtaneelta, mutta sitten hän virkistyy ja lähtee hakemaan kavereita kylään. Äitinä sitä huokaisee ensimmäisen kerran tässä kohdassa: nyt olisi mahdollisuus keittää aamun kakkoskahvit, lukea äänikirjaa tai blogeja, kirjoittaa. Mitä tahansa omassa rauhassa. Tässä kohtaa alkaa myös herkästi hymyilyttää.

Hymy hyytyy kuitenkin nopeasti, sillä lapsi ja hänen kaksi kivaa (tavallisesti hyvinkin rauhallista) kaveriaan ovat keksineet tehdä jotain aivan muuta kuin leikkiä. He ravaavat pikakävelyä ympäri kotia, nauravat ja puhuvat äänekkäästi, hyppelevät, temppuilevat ja mikä pahinta – leikkivät totuutta ja tehtävää. Pahinta siksi, että tässä vaiheessa tietää itsensä osallistettavan tavalla tai toisella leikkiin. Ja kun mieli on valmiiksi ei-niin-kepeä, alkaa ahdistaa. Kaikki hälinä on tässä hetkessä liikaa.

Sitten tulee piste iin päälle ja saa huomata olevansa osa tätä suosikkileikkiä. Keittiön pöydän ääreen tönöttävälle tullaan toivottamaan hyvät huomenet, kertomaan päivän säästä ja laulamaan katkelmia tunnetuista lastenlauluista. Seuraavaksi voi havaita istuvansa imitaattoriesityksessä, jossa esiintyvät kaikki kaverusten perheenjäsenet ja ystävät, joita he – taidokkaasti! – imitoivat. Yleisö ei tässä leikissä saa missään nimessä olla passiivinen, vaan sen pitää arvailla, huokailla ihastuneena ja lopuksi suoltaa läjäpäin kohteliaisuuksia.

Äitinä sitä huokaisee tässä kohdassa herkästi toisen kerran. Ensin turhautuneisuuttaan, sitten lopulta (omatunnon tuskissaan) ihastuksissaan.

Kolmas huokaisu tulee, kun leikit ja teatteriesitykset muuttuvat riehakkaiksi sammakkohypyiksi, sohvanvaltausriiteiksi, majan rakennuspuuhiksi ja Tik tok -muuveiksi. Tässä vaiheessa sitä miettii, että tämän on oltava jonkinlainen sadepäivän kosto.

Tunnin leikkien jälkeen yksi yskii väärään kurkkuun joutunutta sylkeään, toinen on hiestä märkä ja hengästynyt, janoinenkin, ja kolmannella alkaa olla nälkä. Ja käytös on sen mukainen. Lienee selvää, että tämä kolmas on juuri sinun oma lapsesi…

Tässä vaiheessa katsoo automaattisesti kelloa ja toivoo sen olevan ilta. Yllätys on valtava, kun mikron digitaalinen lukema paljastaa kellon olevan 11.45. Sitten sitä huokaisee neljännen kerran, ottaa pakkasesta pakastepinaattikeiton, kurkistelee tyhjillään ammottavaan leipälaatikkoon, ottaa raejuustot, kurkut ja porkkanat esille ja rukoilee hiljaa mielessään, että aurinko paistaisi taas pian.

Pinaattikeittoa lusikoidessa sitä sitten pohtii, mikseivät lapset tässä iässä koskaan valitse totuutta?

Tähän on tultu.

Minna

Perhe Ystävät ja perhe Lapset Vanhemmuus