Ruuhkavuodet: Millainen äiti olen ja mikä vanhemmuuttani ohjaa?

Sain seuraajaltani blogitoiveen: voisinko kirjoittaa siitä, millainen äiti olen ja miten koen äitiyden. Millaisia valintoja tekisin nyt, jos saisin palata äitiyteni alkuvaiheeseen, muuttaisinko jotain, tekisinkö jotain toisin? Olenko kehittynyt ruuhkavuosien tiimellyksessä vanhempana tai jämähtänyt toistamaan ylisukupolvisia vanhemmuusmalleja? Äitiys on kiehtova ja aina pinnalla oleva aihe, johon päätinkin heti tarttua.

Tähän olisi helppo listata omat äitiyden markkerini: avoin, energinen, joustava, suuripiirteinen, helposti lähestyttävä, luotettava kuuntelija, päivittäin halailija, ruuhkavuosina tai -vuosista ylivirittynyt, iloinen, leppoisa, nopeasti ärtyvä, eteenpäin katsova, eteisen siivosta jäkättävä, aikatauluista jankuttava, kuitenkin ihan hyvä peruskallio. Joskus takakireä ja täysin joustamaton.

Haluan kuitenkin mennä hitusen syvemmälle. Olen aiemmin kirjoittanut äitimyyteistä, nyt sivuan vanhemmuus-tematiikkaa hieman eri näkökulmasta. Koska olen melko kronologinen ihminen, haluan aloittaa ylisukupolvisuudesta.

Siihen riittää yksi lausahdus: vain harva piirre minussa äitinä ja vanhempana toistaa 70-luvun äidin ja vanhemmuuden malleja. Olen tietoisesti pyrkinyt pois sellaisesta, josta en omissa vanhemmissani pitänyt ja jotka saattaisivat muutenkin olla piirteitä, tapoja ja asioita, jotka elävät ja muuttuvat ajan saatossa.  Tiesin jo lapsena, että jotkin asiat teen toisin, jos itse joskus saan lapsia.

Onneksi sain. Ja päätökseni piti.

Vanhemmuus on päätöksiä ja pärjäämistä

Päätin, etten koskaan ylikontrolloi ja valitsen aina taisteluni. Kaikkeen en lähde mukaan, yritän hillitä tarpeen puuttua, ohjata ja rajata. Olen läsnä, pidän lähellä ja kerron rakastavani. Tiesin jo viisivuotiaana, että tällä kombolla pääsee pitkälle. Tai ainakin eteenpäin.

Olemme tulleet melko pitkälle sota-ajan eläneistä isovanhemmistani ja heidän kasvattamansa tyttären, minun äitini, lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuistumisesta. Heidän vanhemmuuttaan tuskin täysin voi edes verrata nykyvanhemmuuteen.

Jotain olen kuitenkin tehnyt, kuten äitini ja isovanhempani: minullekin lasten hyvinvointi on kaiken ydin. Olen aina pitänyt huolta siitä, että heillä on aina kaikki tarvittava, he ovat turvassa. Haluan kuitenkin muistuttaa, että yhdellekään lapselle ei riitä, että hän on ”vain turvassa”, että hänellä on koti, puhtaat vaatteet ja ruokaa.

Perusajatuksenahan (eräänlaisena rankana) tämä on varsin pätevä, mutta lihaa se tarvitsee ympärilleen. Rutkasti.

Minulle tämä rangan ympärille kertyvä liha on merkinnyt erityisesti neljää asiaa: optimistisuutta, avarakatseisuutta, suuripiirteisyyttä ja rajatonta rakkautta. Omasta lapsuudenkodistani olen saanut mallin, jossa tunteet saa näyttää. Ja niitä on meidän perheessämme näytetty. Kun suututtaa, saa suuttua, kun naurattaa, saa nauraa.

Olen rakentanut äitiyteni tämän peruskallion päälle, ja usein peilin edessä itseäni ja toimintaani tarkastellessa olen nyökkäillyt: ”No, ihan hyvin on mennyt”. Ei tietenkään aina, mutta pääasiassa kuitenkin.

Ruuhkavuosista selviää optimistisuudella ja suuripiirteisyydellä

Vaikka ruuhkavuosiarki voi olla kiireistä ja stressaavaa, yritän nähdä positiivisen puolen asioissa. Haluan kasvattaa lapsistani eteenpäin katsovia, empaattisia ja suvaitsevaisia. Kasvattaja minussa uskoo, että avoimuus ja monimuotoisuus rikastuttaa elämää ja ”tulevaisuusorientaatio” pitää elämänsyrjässä kiinni. Kasvatuksen tuloksista en tiedä enkä mene vannomaan, mutta olen ainakin yrittänyt…

Olen huomannut, että vanhemmuudessa pitää uskaltaa olla oma suuripiirteinen itsensä. Vaikka järjestelmällisyys ja tietynlainen tiukkuus ja kuri pitäisivät kivasti pinnalla, suuripiirteisyys ja joustavuus (heltyminen) vievät minussa voiton.

Minulle vanhemmuudessa yksi kannattava elementti on muutosten sietokyky. Ymmärrän, että elämässä tulee yllätyksiä ja suunnitelmat voivat muuttua. En stressaa pienten asioiden suhteen enkä valvo öisin sellaista, minkä voin vatvoa mielessäni päivälläkin.

Hienointa on havaita, että kestän nykyään yllättävän hyvin sotkua, ja jos olen väsynyt tai kiireinen, en ainakaan siivoa.

Toivon voivani kasvattaa lapsistani onnellisia ja tasapainoisia aikuisia

Olen aina hiljaa mielessäni – usein myös ääneen – pohtinut, että äitinä ja vanhempana en ehkä aina ole ollut huoltaja vaan ottanut pikemmin jonkinlaisen koutsin ja kasvattajakaverin roolin. Olen elänyt mukana, tsempannut, tuupannut. Uhkaillut, kiristänyt ja lahjonut. Seissyt rinnalla, kuunnellut ja nauranut mukana. Jos jotain saisin toivoa, toivoisin, että lapsistani kasvaa onnellisia ja tasapainoisia, pärjääviä aikuisia.

Mikä parasta, olen selvinnyt, ja joskus selviytyminen riittää. Vaikka perille olisi ryömitty, rämmitty ja kompasteltu. Ja uskokaa tai älkää, usein on.

Tässä voisin viitata kirjeeseen, jonka olen joskus kirjoittanut esikoiselle. Se alkoi näin:

Kun sinä synnyit, mullistit maailmani. Toit mukanasi uuden elämän ihmeen. Ensihetkistäsi lähtien mietin, miten ikinä osaisin olla sinulle hyvä äiti. Miten pystyisin kantamaan ja kasvattamaan sinua, ohjaamaan, tukemaan ja lopulta seuraamaan, miten omat siipesi kantavat. Kysyin monesti itseltäni, miten äitiydestä selviää hengissä. Usein minusta tuntui, ettei siitä selviäisi. Taisin kuitenkin selvitä – jotenkuten.

Tähän on tultu.

Minna