Sano se ääneen: Ainainen alemmuudentunne ja huono omatunto riivaavat erityisesti naisia

Lattialistat on pyyhkimättä, kodinhoitohuone näyttää kaatopaikalta ja työhuoneessa vallitsee ikuinen kaaos. Siivouspäivä oli joskus perjantai, nyt siivotaan, kun on pakko. Ruokana on aina ja toistuvasti spagettia ja jauhelihakastiketta, ja naposteluporkkanat korvaavat kivasti salaatin. Kauppaan jaksaa raahautua, kun jääkaappi ammottaa tyhjyyttään.

Mansikat on pakastamatta ja mustikat metsässä. Kuten aina ennenkin tähän aikaan vuodesta. Vaikka haluaisi olla smoothie- ja puuroaamiaisen ylin ystävä, siihen ei vain millään taivu, vaikka kaikki muut niin tekevät. Kesälomalla ei paistettu muurinpohjalettuja eikä nuokuttu rennosti riippukeinussa. Padeliin ei ole taivuttu koskaan.

Siskonmakkarakeitto valmistuu pakastevihanneksista, ja samalla setillä vedetään usein kasvissosekeittokin. Aina ei ehdi, tohdi tai jaksa valita edukkainta ja suomalaisinta ostoskoriinsa, toisinaan huomaa tilaavansa päivällistä Woltista. Laiskuuttaan.

Lomalla tuhlataan enemmän rahaa kuin pitäisi eikä siitä koeta riittävästi syyllisyyttä. Matkat tehdään lentäen, ja kaupasta ostetaan muovikasseja. Kotona hurisee ilmalämpöpumppu, vaikka sähkön hinta on pilvissä. Kulukuurilla on hankala olla, ja inflaatio alkaa nakertaa niitä vähäisiäkin säästöjä. Olisi pitänyt sijoittaa ajoissa.

Lapsen harrastuksen toimitsijavuorolle ei töiltään ja lomakiireiltään ehdi, eikä sateisen kentän laidalla puuhastelu mahdu arjen top kymppiin millään. Työssä pitää suoriutua ja lomalla palautua. Pitkästä kesälomasta ei uskalla ääneen mainita, ja sivutöistä kannattaa iloita ihan vain itsekseen. Opiskelussa on joskus mentävä sieltä, mistä aita on matalin tai kaatunut. Samaa systeemiä noudatetaan kotihommissa.

Arjen to do -lista on pidempi kuin nälkävuosi, jotain pitäisi koko ajan tehdä: kiiltävän valkoisen keittiön pinnat putsata, eteisen hiekat imuroida, jätesäkkiin kerätyt vuoden panttipullot kiikuttaa kauppaan, kaappien vaateröykkiöt järjestää siisteihin pinoihin ja haljenneet tai muuten vain ajassa rikki menneet astiat perata pois hyllyiltä. Liinavaatekaappiakaan ei ole siivottu sitten koronavuosien.

Kärsivällisyys on hyve, ja malttaa pitäisi. Arjessa tulisi hidastella ja vapaa-aikana hurjastella. Kaikenlaista ja koko ajan. Perheellä pitäisi olla yhteistä aikaa, yhteisiä harrastuksia ja valtavasti muistoja liimattavaksi perhealbumiin. Some pitäisi täyttää aurinkoisilla onnenneliöillä, ja teen pitäisi ehdottomasti olla vihreää, vaikka musta maistuisi paremmalta. Makkara vaihdetaan vegenakkiin, ja juustossa pitää olla sydänmerkki. Muuten kuolee pystyyn.

Koko ajan sitä kysyy itseltään, oliko tarpeeksi lapsen kanssa lomalla, malttoiko pysähtyä ja tarttua hetkeen. Katsoiko lapsen temppuja riittävän pitkään ja kehuiko oikeissa kohdissa? Antoiko tarpeeksi, nipistikö omastaan? Laskiko puhelimen kädestään ja keskittyi olennaiseen? Pitikö suojatiellä kädestä ja nauroiko niin, että onni tarttui lähipiiriin?

Vaikka takaraivossa kolkuttaa koko ajan, itselleen pitäisi olla armollinen – niin ne sanovat. Ainainen alemmuudentunne, syyllisuus ja huono omatunto riivaavat erityisesti naisia ja perheenäitejä aivan turhaan. Me elämme omaa elämäämme, omannäköistä arkeamme, omilla tavoillamme ja systeemeillämme. Kaikista ei ole padelin pelaajiksi, eikä kukaan kuollut, vaikka roskat odottivat ylihuomiseen eteisessä.

Evoluutiopsykologian mukaan terve syyllisyys on pohjimmiltaan merkki ihmisyydestä. Se oli aikanaan aivojen tapa varmistaa, että emme käyttäytyneet tavalla, jonka takia meidät heivattaisiin heimosta. Jonkinmoisen peruspsykologian mukaan taas tämänkaltainen huono omatunto ja alemmuuden tunne linkittyvät lapsuuden traumoihin, rakkaudettomuuteen, hylkäämisen kokemukseen tai liian varhaiseen vastuuseen. Se kytkeytyy myös opittuihin malleihin, perfektionismiin ja esimerkiksi omiin tai vanhemman/huoltajan masennusoireisiin.

Syyllisyys saattaa kummuta myös ikivanhasta äitimyytistä, jossa äiti on aina läsnä, huolehtiva ja hymyssä suin.  Syyllisyys kumpuaa tällöin ristiriidasta: millainen minun kuuluisi olla ja millainen minä todellisuudessa olen?

Evoluutiopsykologia toteaa, että jos ja kun lapsi (usein tyttö) on kasvatettu ja ohjattu käyttäytymään moitteetta, miellyttämään ja suoriutumaan, keski-ikään tulleessaan hän alkaa huomata, että osaa ja voi ajatella itsenäisesti, voi valita tekemisisensä ja tehdä ihan omalla tavallaan. Enää meidän ei tarvitsekaan asettautua pelkästään hellan äärelle miellyttämään muita. Maailma muuttuu, mutta vanhakantainen ajatus elää meissä yhä. Tämä saattaa aiheuttaa ristiriitaa ja turhaa syyllistymistä.

Minä en ole mansikanpakastaja, hidastelija enkä siivooja. En pelaa koskaan padelia tai mitään muutakaan pallopeliä. En innostu ruoanlaitosta enkä ole koskaan pitänyt kaappien siivoamista tärkeänä. Listojen pyyhkimisen sijaan lähden fillaroimaan yksitoistavuotiaan kanssa, teen kotitreenin tai kirjoitan blogia. Menen mielen ja sään mukaan ainakin ja erityisesti kesällä.

Hymyilen aina ja nauran usein. Hyväntuulisuuteni tarttuu, olen kuullut.  Pyykkien viikkaamisen sijaan nautin äänikirjasta, ystävälenkistä tai terassikahveista. Enkä enää liioin tunne valinnoistani ja tekemisistäni syyllisyyttä.

On ollut vapauttavaa alkaa huomata, että kukaan muu ei meidän hyväämme pysty määrittelemään.

Tähän on tultu.

Minna

P.S. Tämä juttu on kirjoitettu ja ”tarinallistettu” seuraajien ja lukijoiden sosiaaliseen mediaan kirjaamista vastauksista kysymykseen siitä, mistä turhasta he kokevat syyllisyyttä, huonoa omaatuntoa tai alemmuudentunnetta. Kiitos jokaiselle vastaajalle! Juttua varten on lisäksi kevyesti perehdytty peruspsykologiaan ja evoluutiopsykologiaan. Kuvituksen taiteilin itse Canvalla, Canvan kuvapankkia pohjana hyödyntäen.