Sano se ääneen: Saako kuolemaa ajatella? Entä jos kuolen?
Kuolema. Seitsemän tummaa kirjainta. Seitsemän pelottavaa ja loputonta merkkiä. Kuoleman ajatteleminen voi tuntua ahdistavalta, mutta todellisuudessa se voi kuitenkin lisätä onnellisuuttamme. Eric Weinerin mukaan kuolema tulee yllättävän usein puheeksi onnellisuustutkimuksissa: emme oikeastaan voi olla aidosti onnellisia, ennen kuin hyväksymme kuolevaisuutemme.
Vaikka ajatus on jollakin tavalla erikoinen ja absurdi, on siitä ennenkin puhuttu: Platon kehotti jo muinoin ”harjoittamaan säännönmukaista meditaatiota kuolemaa kohtaan”.
Lisäksi on olemassa tutkimuksia, joiden mukaan ns. kävin lähellä kuolemaa -kokemukset aiheuttavat elämän prioriteettien uudelleen järjestelyä. Jennifer Hechtin mukaan kyseessä on posttraumaattinen autuus. Siinä kaikenlaiset pienemmät elämän asiat, kiireet ja tehtävät väistyvät niitä tärkeimpien asioiden tieltä. Tämä johtaa siihen, että nykyhetkessä opitaan elämään vahvemmin ja esimerkiksi läheisiin pidetään tiiviimmin yhteyttä. Kuolinvuode-reflektiossa taas itsensä voi kuvitella viimeisiin päiviinsä – miten olisit voinut elää elämäsi toisin?
Kuolema, menetys, hautajaiset. Hautaus. Surullista ja lopullista. Olen pohtinut kuolemaa itseni, puolisoni, vanhempieni ja isovanhempieni kautta. Olen pohtinut kuolemaa lukiessani tai kuunnellessani kuolemaa käsitteleviä kirjoja tai katsellessani kuolemaa sivuavia sarjoja ja dokumentteja. Eri tavoin eri näkökulmista. Varsin usein kysyn mielessäni, entä jos kuolen.
Tiedän. Heti ensimmäiseksi jos-sana olisi vaihdettava kun-sanaan; elämä on hyvin hauras ja tarkoin rajattu.
Huomaan kysyväni kysymyksen erityisesti tilanteissa, joissa joku on kuollut tai kuolemanvaarassa. Kysyn sen tilanteissa, joissa olen juuri kuullut kuolemasta. Kuolema on tullut niin lähelle, että sitä on ollut pakko pohtia. Kysyn kysymyksen myös silloin, kun herkistyn lasteni äärellä – entä jos en näekään heidän aikuisuuttaan? Samassa ehdin pohtia asiaa toisestakin näkökulmasta. Entä jos lapseni kuolevat? Tässä kohdassa ollaan liian isojen kysymysten äärellä.
Luonnollisen kuoleman välttämättömyyden ymmärrän ja harvemmin sitä itsekseni pohdinkaan. En silti voi olla miettimättä, miten suuri osa elämästäni katoaa, kun vielä elossa olevat yli 90-vuotiaat isovanhempani kuolevat. Kyyneleet pyrkivät silmiini. Nieleskelen.
He ovat olleet minulle perhe.
Heidän pihakeinussaan olen saanut painautua mummon kainaloon, heidän kasvimaaltaan nostaa ihan itse kasvattamani porkkanan. Muistan elävästi, kun vaari pyyhkäisi porkkanan paitaansa ja kehotti haukkaamaan. Minä haukkasin. Mummo paistoi maailman parhaita lettuja valurautapannulla ja otti syliin niinä hetkinä, kun äidillä ei ollut aikaa.
Nämä samaiset isovanhemmat ovat saaneet kokea isoisovanhemmuutta lasteni kanssa. Mitä jää, kun heitä ei enää ole? Entä kun omat vanhempani ikääntyvät? Haurastuvat, sairastuvat ja lopulta menehtyvät. Miten sellaisesta koskaan selviää?
On lukuisia hetkiä, muistoja, jotka kuolemaa ajatellessa vilisevät silmissä. Niiden valossa on vaikea luopua kenestäkään. Muistot ovat yhdenlainen aikamatka, joka johdattelee suurten tunteiden äärelle. Olen päätynyt siihen, että kuolemaa saa – ja toisinaan pitääkin – ajatella.
Tähän on tultu.
Minna