Toivepostaus, osa 2: Miten vanhemmuuden vastuut meillä jaetaan ja on jaettu?

Kirjoitin ja julkaisin viime viikolla toivepostauksen ensimmäisen osan. Tässä toisessa osassa keskitytään konkreettisesti siihen, miten arjen vastuut meillä jaetaan ja on jaettu.

Miten vanhemmuuden vastuut meillä sitten jaetaan?

Kun jo aikuiset poikamme olivat pieniä, minä huolehdin perusarjesta kotona, mies teki paljon töitä ja joutui matkustamaan pitkiäkin aikoja ulkomailla. Olin yksin ja pyöritin arkea pitkälti yksin. Se oli itsestään selvää mutta kuormittavaa.

Kun mies oli kotona, hän huolehti siivoamisesta (pedantti tekijä, koti todella oli siisti) ja oli jonkin verran mukana lapsiarjessa. Silti minusta tuntui, että minä olin päävastuussa sekä kodista että lapsista.

Kun lapset kasvoivat, arki helpotti. Heistä oli apua, kunnes murrosiän myrskyt veivät kaiken halun auttaa ja kiinnostuksen tehdä mitään yhdessä. Tässä vaiheessa miehen työtilanne ei enää vaatinut matkustelua, ja pystyimme paremmin jakamaan arjen touhut. Ja keskustelemaan niistä.

Yksitoistavuotiaan synnyttyä jäin kotiin ja oli jotenkin (vähän liiankin) ilmiselvää, että huolehdin sekä vauvasta, pojista että kodista miehen ollessa työssä. Uudessa arjessamme hän kuitenkin osallistui huomattavasti enemmän niin lastenhoitoon, kuljetuksiin kuin kotihommiinkin kuin aiemmin.

Sama jatkuu edelleen.

Huomaan, että nykytilanteessamme voimme jopa ”naljailla” toisille siitä, että tiskit on laittamatta, vaatteita lojuu vähän siellä täällä ja kotiin tullessaan tai sieltä poistuessaan kompastuu kolmeen roskikseen.

Aina ei naurata, useimmiten kyllä. Yhtäkkiä ikävistä, velvotteisista ja arjen olevinaan raastavimmista jutuista voidaankin olla sitä mieltä, että olkoon. Huomenna on päivä uusi. Kumpikaan ei velvoita toista tekemään tai oleta toisen automaattisesti hoitavan työpäivänsä päätteeksi kotihommia. Vapauttavaa.

Miten jaamme konkreettiset kotityöt?

Kotihommat me jaamme siten, että minä huolehdin melkein sataprosenttisesti ruokahuollosta, kuten kaupassa käynti ja ruoan valmistus, lapsen koulu- ja harrastusjutuista (olen siis kartalla, mitä siellä tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä, missä kisat järjestetään jne.) sekä yläkerran siivouksesta.

Mies ottaa vastuulleen alakerran siivouksen, roskien viemisen ja lapsen kuljetuksia. Hän huolehtii lisäksi kaikkeen autoon ja asuntoon sekä esimerkiksi fillarien huoltoon liittyvistä asioista – halleluja ja kiitos.

Koska minun työni ja opiskeluni joustavat enemmän kuin puolison työ, arjen pyöritys on pääasiassa minun vastuullani. Etenkin sellaisina päivinä, kun lapsen harrastus alkaa kello 17 ja sitä ennen pitää tehdä ruoka, syödä, pakata sekä patistaa läksyihin. Minä hoidan. Mies taas ottaa selkeästi enemmän vastuuta taloudesta ja teknisistä jutuista, pikkuremonteista ja sen sellaisista.

Osaamme jakaa ja neuvotella. Tai ainakin toinen meistä osaa… Vaikka yksitoistavuotiaan harrastekuljetukset ovat pääasiassa minun vastuullani, joskus teemme niin, että toinen vie, toinen tuo takaisin. Mies on minua huomattavasti taitavampi osallistamaan ja velvoittamaan tyttären kotitöihin, ja nykyään mm. tiskikoneen tyhjennys ja oman huoneen kunnollinen siivous luonnistuvat varsin ripeästi ja hyvin.

Itse olen hieman lepsumpi. Ajattelen liian usein, että no, äkkiäkös tämä minulta käy ja hoidan itse asian. Olen tietoisesti pyrkinyt pois tästä tavasta.

Tällä hetkellä arki siis pyörii pääasiassa mukavasti. Olemme olleet puolisoni kanssa 27 vuotta yhdessä, liki 23 niistä naimisissa. Tulee väkisinkin tunne, että edes jollakin tavalla arkea on pystytty paitsi elämään myös jakamaan. Parhaalla mahdollisella tavalla.

…vaikka se on joskus tuntunut tahmaiselta, hankalalta, kiireiseltä, ruuhkaiselta ja epäreilulta.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Arto Arvilahti