Toivepostaus, osa 1: Miten vanhemmuuden vastuut meillä jaetaan ja on jaettu?

Terveisiä arjesta. Olen aiemmin kertonut, että perheeseemme kuuluvat minä, puolisoni sekä kolme lasta. Heistä kaksi vanhinta ovat jo aikuisia ja asuvat omillaan, yksitoistavuotias tyttö sen sijaan elelee meidän kanssamme.

Sain blogiin kommentin, jossa toivottiin, että kirjoittaisin vanhemmuuden vastuiden jakamisesta. Päätin oitis tarttua toimeen – tätä on toivottu ennenkin, enkä ole vielä toiveeseen vastannut! Jaan postauksen kahteen eri osaan. Tässä ensimmäisessä keskityn ”arjen epäreiluuteen” ja toisessa, ensi viikolla ilmestyvässä konkreettisesti vanhemmuuden vastuiden jakamiseen.

Muutama sana ”arjen epäreiluudesta”

Vain muutamia hetkiä ennen, kun luin saamani kommentin, olin selannut Instagramia ja törmännyt Iidan matkassa -blogin Iidan videoon. Iida kertoi videolla olleensa harmistunut ja pohti syitä harmistukseensa. Suurimmaksi syyksi hän mainitsi ”arjen epäreiluuden”, sillä hän oli tunnistanut olleensa kateellinen siitä, että miehellä oli mahdollisuus tehdä töitä, nukkua ja viettää aikaansa muutenkin melko vapaasti.

Tunnistin tämän tunteen ja mielenalan.

Aina joskus se iskee ja yllättää. Edelleen, vaikka ruuhkaisin pikkulapsiarki on takanapäin. Olen pohtinut, että tunteen ja mielenalan taustalla on usein kolme asiaa: väsymys, kiireentuntu arjessa sekä oman pään sisäinen myllerrys. Sellainen, kun päästää tunteen valloilleen, mielen muhimaan vanhoissa asioissa ja asettaa marttyyrinkruunun hetkellisesti päähänsä.

”Minä se täällä aina teen kaiken” -kruunu painaa varmasti monen vanhemman päätä aina silloin tällöin. Sehän ei ole kokototuus eikä ehkä edes puolta siitä, mutta tunne hetkessä on aito. Se on myös sellainen ilmoille huudettu kaneetti, jonka voimalla koti tulee siivottua, lapset kuskattua harrastuksiinsa ja iltalenkki tehtyä. Ihan yhtäkkiä. Hirveän vihan vallassa.

Tiedetään, että eniten parisuhteissa kismittävät kotitöiden jakaminen ja ajankäyttö. Kun nyt kelaan aikaa taaksepäin 23 vuotta esikoisen vauva-aikaan, siitä keskimmäisen vauva-aikaan, heidän pikkulapsi- ja kouluaikaansa ja siitä lopulta teinihelvettiin, en voi kuin nyökkäillä.

Iän karttuessa huomaan kuitenkin jaksavani yhä vähemmän haastaa riitaa, puuttua asioihin ja nostaa epäkohtia esiin. Kun tunne iskee, järki yrittääkin toppuutella: eihän se nyt ihan niin ole, kannattaako tästä nyt riidellä ja niin edelleen. Olen tullut mukavuudenhaluisemmaksi, ja kolme neljästä tunnemyrskystä laantuu järjen voimalla. Melkoista.

Silti on jäljellä se yksi neljästä, jolloin arjen epäreiluus iskee voimalla. Kun nallekarkit eivät mene tasan ja on ainoa, joka laittaa ruoan, huolehtii harrastusaikatauluista, tarkastaa läksyt, muistaa pakata eväät yleisurheilukisoihin ja huolehtii perheen yhteisten menojen allakoinnista.

Samalla toinen ilmoittaa lähtevänsä urheiluharrastukseen, rentoutuu työpäivän jäljiltä, huilaa, kun väsyttää ja lähtee ovesta silloin, kun haluaa. Pahimmalla hetkellä hän saattaa kysyä, koska ruoka on valmis.

Marttyyrinkruunu on sillä sekunnilla isketty päähän.

Tähän on tultu.

Minna

Voit lukea täältä lisää arjestamme:

My day – mitä kaikkea mahtuu arkipäivääni opintovapaalla?

Ruuhkavuodet: Top 5 tapaa varmistaa hetki omaa aikaa

Ruuhkavuodet: Mitä ne minulle ja meidän perheelle tarkoittavat?

Kuvat: Arto Arvilahti