Uuden vuoden ajatuksia: Miksi sorrun tammikuun kliseisiin?

Joka vuosi se tapahtuu. Vaikka olen vannoutunut ”en aloita uutta elämää tammikuussa” -ajattelija, huomaan seisovani tammikuun alussa läppärini ääressä ja ajattelevani, että mitähän uutta tämä vuosi tuokaan tullessaan.

Tammikuu on kliseiden kulta-aikaa, ja minä marssin suoraan ansaan. Sillä mikään ei tunnu niin lupaavalta kuin tyhjä kalenteri. Viikkosivut näyttävät puhtailta, ja päivät ovat koskemattomat. Teen aina, poikkeuksetta, ensimmäiset merkinnät harkiten: merkkaan tärkeät menot, pyhitän puoli tuntia aamusta ja puoli tuntia iltapäivästä sähköpostityölle (aina!) ja lukitsen opetukselle varatut ajankohdat. Sitten alan suunnitella opintojaksojen tehtävätarkistusten dead lineja, opinnäytetöiden ohjausaikoja, ryhmätapaamisia ja hanketyötä.

Tiedän kokemuksesta, että jo ennen helmikuun alkua kalenteri näyttää totuuden. Se on täynnä, eikä yllättäville menoille, töille tai tekemiselle tahdo löytyä tilaa ainakaan virka-aikana. Mutta tammikuussa (kliseisesti) kaikki on vielä mahdollista. Ja se tuntuu hyvältä.

Tammikuu herättää minussa paitsi järjestelmällisen työkalenteroijan myös siivousimpulssin, jota en koe koskaan, ikinä, milloinkaan muuten samalla voimalla. En ole siivous- tai järjestäjäihminen, mutta tammikuussa kaapit tuntuvat liian täysiltä, laatikot kaoottisilta ja tavarat tarpeettomilta. Toki tänä vuonna mielessäni on vahvasti tulevan alkkevään remontti, jota varten on pakkokin alkaa raivata keittiön kaappeja ja laatikoita. Ja tyhjentää kodinhoitohuone.

Alan käydä läpi tavaroitani ajatuksella ”tätä en ole käyttänyt vuoteen”, ikään kuin elämä olisi menossa jonkinlaiseen minimalistiseen re-boottaukseen. Useimmiten lopputulos on se, että kuukauden päivät jaksan innostua, tutkia kaappeja ja laatikoita sekä karsia turhat, tarpeettomat ja jo pois heitettävät omiksi kasoikseen ja pinoikseen. Sitten innostus loppuu. Ja kasojen, pinojen ja varastolaatikoiden rinnalle kertyy monen monta kekoa, jotka päätän ”käydä vielä joskus läpi”. Ehkä ensi vuoden alussa…

Etenkin ja erityisesti tammikuussa muistan, että ympäristön siivous ja kaikenlainen kodin järjestäminen tuovat mukanaan järjestystä myös pään sisälle. Järjestystä tuovat myös harrastukset ja ajatus (ja ehkä jonkinlainen suunnitelma) siitä, että uuden vuoden kunniaksi liikutaan, syödään terveellisesti ja luetaan kirjakirjoja enemmän kuin koskaan! Itselleni liikunta ja ravitsemus kulkevat rutiineina mukana vuodesta toiseen, ne ovat eräänlaisia elinehtoja, mutta kirjojen lukemisen, siivoamisen, kodinhoidon, yhteisöllisyyden kanssa pitää tehdä erillisiä päätöksiä. Ja niitä teen usein – tietenkin – tammikuussa.

Joka vuosi tähän samaan aikaan havahdun myös siihen, että päätän aloittaa sekä kulukuurin (sitä olen aiemmin menestyksekkäästi toteuttanutkin) että budjetoinnin. Seuraan erilaisia some-persoonia ja -tilejä ja tallennan julkaisuja. Aloitan taulukoida ja kiinnitän huomioita kulueriin, ruokakassien hintaan, ylimääräisiin menoihin, turhiin ostoksiin ja päätän alkaa säästämisen erilliselle säästötilille. Niinpä niin. Helmikuun loppuun mennessä olen unohtanut näistä ainakin puolet.

Pohdin aika ajoin, että miksi sorrun kliseisiin yhä uudelleen ja aina uuden vuoden alussa. Ehkä siksi, että kliseet ovat kliseitä syystä: ne tarjoavat toivoa ja jonkinlaista struktuuria arkeen sekä tunnetta uusista aluista ja paremmasta, terveemmästä ja vastuullisemmasta minästä. Todellisuudessa elämä jatkuu melko samanlaisena kuin aina ennenkin.

Tammikuu ei siis tee minusta millään tavalla uutta ihmistä, mutta uuden vuoden alku on kuitenkin täynnä innostusta ja tahtotilaa tehdä jotakin isoa, ihmeellistä ja uutta. Pienet teot, hassut lupaukset ja hetkelliset innostuksen piikit ovat kaikesta huolimatta eteenpäin puskevia voimia. Yrittänyttä ei laiteta?

Tähän on tutlu.

Minna